Maanantaina siis suunnattiin suurin toivein ja odotuksin kohti Suurta Valliriuttaa. Oltiin tosiaan valittu varmaan miljoonan eri riuttareissun valikoimasta se, jossa veneeseen mahtuu mahdollisimman vähän porukkaa ihan siitä syystä, ettei jouduta snorklaillessa tuijottelemaan pelkästään minkään valtavan saksalaisryhmän pöllyttämää pohjahiekkaa tai muutenkaan jouduta taistelemaan veneen kannella elintilasta satojen muiden kanssa. Yli sadan hengen reissujakin olisi nimittäin toki ollut tarjolla. Niinpä Reefdaytripper-katamaraaniin hyppäsikin kello seitsemän aikoihin aamulla meidän ja kolmen hengen miehistön lisäksi 18 muuta seikkailunhaluista; neljä brittiä, viisihenkinen puolalaisperhe, yksi jenkkimimmi, muutamia ausseja ja loput olivatkin sitten saksalaisia. Gynttereitä kun täällä on varmasti aivan yhtä paljon kuin ausseja, jos ei enemmänkin. Jopa toinen miehistön deckhandeista oli saksalainen; kuten yksi messissä ollut hapankaalinpurija sanoi ”we, Germans, are everywhere, just like pests”.
Keli oli mitä mainioin ja riutalle purjehdittaessa onniteltiinkin itseämme hyvästä valinnasta retkipäivän suhteen; +36 astetta, vieno tuuli ja meriveden lämpötila riutan päällä +31. Ei huono. Muu jengikin vaikutti rennolta ja siinä veneen lipuessa hiljalleen eteenpäin selviteltiin tietysti itse kunkin reissutausta juurta jaksain; oikeastaan kaikki olivat matkansa päässä, lähdössä jouluksi kotiin ja me oltiin vanhempien brittisetien, jotka olivat Ashes-matkalla Tapaninpäivänä alkavaan Melbournen testmatchin loppuun asti, kanssa ainoat, joilla oli vielä matkaa edessä. Euroopan lumitilanne siis kiinnosti meitä huomattavasti keskivertoa vähemmän.
Itse Valliriutta on kaiken kaikkiaan n. 700 kilometrin pituinen koralliriutta rannikon tuntumassa ja kaikkein lähimpänä kuivaa maata juuri täällä Cairnsin kohdilla. Purjehdus mestoille kestikin ainoastaan parin tunnin verran, mutta olisi siinä katamaraanin ponttoonien (tjtn.) väliin viritetyssä riippumattotyyppisessä verkossa voinut vaikka vähän kauemminkin makailla. Oli tavallaan vähän omituista, etteivät maisemat merellä olleet mitenkään erityisen mageat; aikaisemmilla hyvin mieleen painuneilla veneretkillä kun ollaan aina oltu jonkinlaisessa paratiisisaaristossa; El Nidossa, Boracaylla, Halong Baylla, Koh Phi Phillä tai muissa kuin suoraan matkaoppaan kuvaliitteestä repäistyissä mestoissa. Tällä kertaa silmien edessä oli vain turkoosin väristä vettä ja muutama suurehko saari.
Maisemat pinnan alla olivatkin sitten huippuluokkaa; koralli oli aivan helvetin hyväkuntoista ja värikästä ja sitä tietysti riitti silmänkantamattomiin. Erilaisia kaloja oli tietysti varmaan sata kertaa enemmän kuin pystyttiin mitenkään jälkeenpäin divebookista bongaamaan, mutta parhaiten mieleen jäivät parit rauskut (ainakin blue spotted lagoon ray), sekä valtavat buffalo parrotfishit, jotka olivat varmaan meikäläisen kokoisia, eli siis isoimpia mereneläviä mitä ollaan tähän mennessä lähietäisyydeltä nähty. Jotkut onnekkaat bongasivat myös mm. erilaisia kilpikonnia, mutta ne liukkaat pirulaiset pääsivät livahtamaan karkuun ennen kuin suomalaishylkeet ehtivät pelipaikoille. Kaiken kaikkiaan pinnanalaiset näkymät olivat ehkä parhaat ikinä, mutta kuten porukalla jälkeenpäin mietittiinkin, jos ei asia Great Barrier Reefillä näin olisi, niin missä sitten?
Parin tunnin pulikoimisen jälkeen nautittiin ihan maittavaa lounasta katamaraanin kannella ja roiskaistiin vielä iltapäivällä tunniksi, pariksi takaisin uiskentelemaan. Jos jotakuta ei räpiköiminen huvittanut, niin ei muuta kuin kylmälaukun kautta, olut kouraan ja kannelle makailemaan. Kaiken kaikkiaan lumessa kahlaamien, joululahjastressi ja muut jokavuotiset ongelmat tuntuivat olevan hyvinkin kaukana; kyllä niitä on synkeämpiäkin joulukuun päiviä vietetty.
Illalla käytiin vielä safkaamassa kaupungilla, mutta mitään sen kummempaa ei enää pitkän päivän jälkeen jaksettu alkaa säätämään. Leirintäalueella tuntui joka toisella auto- ja telttakunnalla olevan pakkaus- ja cämpperinsiivousoperaatiot käynnissä ja iltaoluita siemaillessa kuunneltiinkin värikästä sadattelua kun se matkamuistoista ja muusta krääsästä satakiloiseksi muodottomaksi möntiksi paisunut rinkka ei sitten ihan helposti mennytkään kiinni. Autolla ajellessa tuntuu nimittäin tuota tavaraa kertyvän vähän eri tavalla kuin silloin kun pitää joka päivä kantaa kaikkia kamoja niskassaan. Noh, meillä ei moisia pakkauskuumotuksia ole edessä kuin vasta kolmentuhannen kilometrin ja neljän viikon päästä, eli mikäs siinä oli hymyillessä muiden tuskalle.
Tiistaina poistuttiin hyvin palvelleesta Cairns Holiday Parkista tavoitteenamme päästä vähän samoilemaan läheisissä luonnonpuistoissa ennen kuin tultaisiin jouluksi takaisin. Ensin oli kuitenkin otettava härkää sarvista ja ajeltava läheiseen ExploreMoren toimistoon kyselemään, että minkähän takia Swarloksen jarrut kuulostavat aina jarrutettaessa siltä kuin epävireinen torvisoittokunta virittelisi instrumenttejaan konehuoneen puolella. Sadat saksalaiset olivat tietysti palauttelemassa autojaan samaan aikaan, mutta niin vain meillekin löytyi autotohtorin vastaanottoaika jostain välistä. Allekirjoittaneelle ei aivan täysin selvinnyt mikä niissä jarruissa oikein oli vikana (taisin olla juuri jarruja käsittelevältä mekaanikkokoulun tunnilta poissa), mutta korjausajaksi meille annettiin kolme tuntia siitä kun Swarlos pääsee rasvamontun päälle killumaan, eli ”ottakaa ihan iisisti vaan”. Palvelu oli taas kerran muutenkin erittäin asiallista ja kaiken muun hyvän lisäksi tiskin takana ollut mimmi tuli vielä ehdottamaan, että jos herrasväellä ei ole mitään sitä vastaan, niin voitte toki ajaa taksilla keskustaan hengailemaan muutamaksi tunniksi, ExploreMore palauttaa taksimatkaan kuluneet fyrkat kuitteja vastaan. Loistavaa! Eihän me itse asiassa edes ihan hirveästi haluttu mennä keskustaan pyörimään, mutta koska noin hienosti ja oma-aloitteisesti taksimatkaa tarjottiin, olisi ollut vähintäänkin epäkohteliasta jättää mahdollisuus käyttämättä. Niinpä me siis ajeltiin taksilla keskustan laguunille lueskelemaan muutamaksi tunniksi ja iltapäivällä takaisin.
Jarrujen korjaamisoperaatioon kului kuitenkin oikeastaan koko päivä ja illan ohjelmassa olikin pikaisen kauppareissun jälkeen vain ajella Cairnsista ulos ensimmäiselle reststopille ja leiriytyä siihen. Ensimmäinen mahdollinen spotti löytyi ehkä kymmenen kilometrin päästä kaupungin rajoista, Gordonvalen tienoilta ja Team Swarlos kaivoi keittovälineistön esiin ja siirtyi ruoanlaittoon. Mestassa oli kuitenkin jotain vähän omituista; muut paikalle leiriytyneet olivat oudon iäkkäitä, kaikkien muiden teltat vaikuttivat vähän liian syvälle maahan juurtuneilta, eivätkä seurueiden autot olleet puista pudonneiden lehtien määrästä päätellen ihan vähään aikaa liikkuneet mihinkään. Hetken oleskelun jälkeen metsistä valuikin jokunen laitapuolen kulkijalta vaikuttanut herrasmies uusia naapureita tervehtimään ja syy mestan hienoiseen outouteen selvisi; jengi koostui kokonaisuudessaan kodittomista, jotka asuivat teltoissaan levähdyspaikan viereisessä metsässä. Aboriginaalit toisella puolella ja valkoiset toisella puolella. Kaikki olivat kuitenkin ihan ystävällisiä ja mukavia metsien raneja ja pubien pirjoja, mutta koska meitä ei kiinnostanut ottaa selvää miltä meininki yöllä kiljubileiden alkamisen jälkeen vaikuttaisi, päätettiin pitää omat juomat visusti piilossa ja siirtyä ruokailun jälkeen seuraavalle levähdyspaikalle yötä viettämään.
Keskiviikkona herättiinkin sitten Babindan kylän turisti-infon pihalta, aivan psykedeelisesti jouluvalaistua poliisiasemaa vastapäätä ja heti ensitöiksemme ajeltiin Bouldersin kansallispuistoon keittelemään aamiaista. Keli oli harmittavasti huomattavan sateinen ja niinpä päätettiinkin heti kättelyssä jättää suunniteltu Walsh’ Pyramidin bushwalk tekemättä. Ko. mäki olisi vaatinut neljän tunnin kiipeämisen, mikä ei varmasti olisi trooppisessa sateessa ollut mitenkään herkullinen, saati sitten turvallinen kokemus.
Lähistöllä sijainneissa luonnonpuistoissa oli kuitenkin jos jonkinlaista luonnonihmettä pällisteltävänä ja niinpä koko päivä käytettiinkin ajelemalla Atherton Tablelandsien tarjoamien vesiputouksien, lookouttien ja muiden nähtävyyksien välillä. The Bouldersin valtavat, raivoavassa koskessa makaavat kivet olivat mahtavaa katseltavaa, Josephine Falls oli komea ja Innisfailin ”driver reviver”-taukopaikan eläkeläismummot tarjosivat hyvää (joskin tietysti liian laihaa) kahvia. Millaa Millaan lähistöllä oli tarjolla kokonainen vesiputousten sarja; Ellinjaa-, Zillie- ja Millaa Millaa Falls ja alueella sijainnut valtava The Great Curtain Fig Tree tosiaan näytti opaskirjan lupausten mukaan omituiselta lavasteelta Sormusten Herra-leffoista. Eli vaikka Walsh Pyramid jäikin väliin, komeita maisemia nähtiin silti, jopa siinä määrin, että muutama vesiputous skipattiin kokonaan. Ei makeaa mahan täydeltä. Itse Atherton Tablelandsit koostuivat vuorijonojen välisestä ylängöstä, jonka oudot nummimaiset mäet muodostivat matalalla roikkuvien pilvien alla ja tihkusateen seassa erittäin vinksahtaneen skotlantilaisnäkymän; läpimärät lehmät laidunsivat muuten ihan täydellisissä braveheart-maisemissa, mutta siellä täällä peltojen väleissä kasvoi palmuja. Omituista. Mestoilla olisi ollut mahdollista nähdä myös puissa asuvia treetop-kenguruita, mutta harmiksemme erikoiseläinten bongaukset jäivät taas tekemättä. Höh.
Yöksi jäätiin Athertonin kylän iloisen Rotary-kerhon tarjoamalle piknik-paikalle, aivan kaupungin keskustan tienoille ja toivottiin kaikki sormet ristissä, että seuraavana päivänä olisi tarpeeksi kirkasta bushwalkia varten. Noh, heräsin yöllä joskus kolmen aikoihin siihen kun Swarlos oli muuttunut trooppisessa kaatosateessa patarummuksi ja kuten kaikki jotka jostain syystä ovat rummun sisällä joskus nukkuneet tai esimerkiksi jonkinlaisissa reiveissä käyneet tietävät, ei niissä olosuhteissa selvin päin goisaaminen ole herkkäunisten hommaa. Huonon unenlaadun aiheuttaman harmituksen lisäksi jo yöllä oli selvää, ettei vuoristopoluille olisi aamulla mitään asiaa. Buu.
Tänään päätettiinkin sitten ajella jo ennakoitua aikaisemmin jouluasemiin tänne Cairnsin Holiday Parkiin. Ei kai sitä kukaan sateessa jaksa metsiä samoilla ja tuleehan sitä sitäpaitsi himassakin jouluna otettua vähän iisimmin. Kylmähän täällä ei ole vieläkään, eli keittiökatoksen alla on ihan mukavaa lueskella ja nauttia kylmälaukkukylmää bisseä grillauksen lomassa, salamointia katsellessa.
Huomenissa olisi sitten luvassa brittiläisen kansanyhteisön vuoden kovin bilepäivä ja vaikka armoton bailaaminen jouluaattona tuntuukin omiin jouluperinteisiin verrattuna aika kaukaiselta, on maassa toimittava maan tavalla. Sitä paitsi, harvoin sitä on päässyt viettämään joulua shotseissa, siten, että jalkojen alla narskuva valkoinen massa ei ole jäätävää lunta vaan vitivaloista rantahiekkaa…
Hyvää joulua kaikille!
-Tomppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti