Noniin, täällä sitä ollaan Mission Beachilla, puolimatkassa Townsvillen ja Cairnsin välissä kulkevaa rantatietä. Mestalla on nimestä päätellen varmasti onnellinen ja iloluontoinen menneisyys alueen alkuperäiskansojen keskuudessa. Tai sitten ei. Aivan tropiikissa kuitenkin ollaan, koska juuri tälläkin hetkellä muutaman metrin päässä, palmussa killuu joku parimetrinen lisko. Aikamoista.
Mutta asiaan.
Maanantaina siis jätettiin hyvin palvellut Townsvillen rantakatu, The Strand taaksemme. Muutama yö oli mennyt mukavasti vähän urbaanimpaa leirielämää viettäessä ja mikäs siinä; kaikki fasiliteetit olivat ihan kuosissa kädenulottuvilla ja koska Townsvillessä ei sinällään minkäänlaista valtavaa backpacker-skeneä ollut havaittavissa, ei virkavaltaakaan tuntunut hirveästi kiinnostavan nukkuuko joku autossa vai ei. Ihan siisti juttu ja lompakkohan siinä erityisesti kiitti, koska yleensä kaupunkien rajojen sisäpuolella joudutaan kuitenkin maksamaan leirintäaluemaksuja tai sitten vaihtoehtoisesti sakkoja. Eli mieluummin leirintäaluemaksuja.
Päivällä hoidettiin vielä muutamia ”to do”-listan juttuja Internet Denissä ja nopean Woolworths-käynnin jälkeen suunnattiin kylmäkaappi täynnä tuoreita grillitarvikkeita rantaa pitkin pohjoiseen. Koko tämä viikko oli tarkoitus käyttää Townsvillen ja Cairnsin välisen rannikon tutkimiseen, eli mikään kiire ei taaskaan ollut mihinkään ja niinpä seuraavaksi leiripaikaksi napattiin oikeastaan ensimmäinen vastaan tullut levähdysalue.
Bluewaterin kylän reststoppi oli siitä omituinen mesta, että sen kylteissä oikein näkyvästi ilmoitettiin leiriytymisen olevan sallittua, niiden normaalien ”no camping”-, ”camping prohibited”- ja ”instant maximum penalties apply” ja ”camp here and you will die”-kieltomerkkien sijaan. Meitä todellakaan ei yhtään haitannut levittää leiriä kerrankin ihan luvallisesti ja grillata ilta-auringon paisteessa sallitulla alueella. Loistavaa. Illalla toki jäätiin käsittämättömän rajun trooppisen sadekuuron alle ja koko pelto muuttui hetkessä suoksi, mutta mikäs siinä, safkat oli jo saatu vedettyä huiviin ja Swarleyssa oli kuivaa.
Tuo säähomma on muuten täälläpäin melkolailla omituinen; sää vaihtelee ihan sekunnissa aurinkoisesta hirmumyrskyksi ja kaikki varoittelevat flashfloodeista, jotka voivat nostaa jokien pintaa hetkessä useita metrejä ylöspäin ja syklooneista, jotka heittelevät viime vuosituhannen puolella valmistettuja Toyota Hiaceja kuin kuoriämpäreitä ympäri sokeriruokopeltoja. Usein sitä unohtaakin, että vaikka sivistysmaassa ollaan, ollaan kuitenkin aivan selkeästi trooppisilla leveysasteilla. Pari hetkeä on kuitenkin käytetty sen pohtimiseen, että mitäköhän me tehtäisiin jos yhtäkkiä horisontissa näkyisi pyörremyrsky. Noh, sen näkee kai sitten.
Tiistaina otettiin aamu erittäin iisisti ja suoritettiin aamiaisen jälkeen jo kauan tehtävälistalla komeillut Swarleyn sisätilojen siivous. Hiekkaa oli tuotu ihan Sydneyn Bondi Beachilta asti ja useampikin kauan kadoksissa ollut tavara löytyi nukkumaosaston kätköistä. Siivoustoimien ohessa pohdittiin seuraavia etappeja ja ihan tsägällä Inni bongasi opaskirjasta n. 50 kilometriä rannalta sisämaahan sijaitsevan luonnonpuiston, jossa olisi mahdollisuus käydä väijymässä Australian korkeinta vesiputousta. Ei yhtään hullumpi nähtävyys siis, eli ei muuta kuin kamat kasaan ja Gorge Rangen vuorille, Girringunin luonnonpuistoon.
Lonely Planetin mukaan putouksien lähellä oli vielä Queensland Wildlife Parks and Services- organisaation ylläpitämä miehittämätön, mutta suihkuin ja vessoin varusteltu leiriytymisalue, joten seuraava yö päätettiin viettää vuorilla. Leirisafkaa käytiin hankkimassa Ignhamin kylästä, joka oli muuten alueelle tyypillinen yhden tien varrelle rakennettu taajama, mutta hyvin voimakkaasti italialaistaustainen. Aika monien kauppojen kyltit esimerkiksi oli kirjoitettu englannin lisäksi italiaksi ja paikallisessa supermarketissa kuuli enemmän välimerellisesti ruskettuneiden luigojen impulsiivisesti puhumaa italiaa kuin kengurunmetsästäjien leveää aussienglantia. Mestasta ja sen asukkaista tuli elävästi mieleen jonkinlainen elähtäneiden mafiosojen lomaviettopaikka Sisilian poliisivoimien ulottumattomissa ja olikin tietysti melko vaikeaa pidätellä itseään antautumasta huonoihin kummisetäimitaatioihin tai ”fruttidimarebellascusi”-feikki-italian käyttöön.
Onnistuttiin kuitenkin hankkimaan ruokatarvikkeita saamatta ”tarjousta, josta ei voitu kieltäytyä” ja suunnattiin kohti Gorge Rangen vuoristoa. Matkaa oli siis se 50 kilometriä sokeriruokopeltojen läpi ja alavalla pellolla näytti riehuvan muutamakin erittäin paikallinen trooppinen myrsky. Vähän tietysti kuumotti, että muodostuukohan juuri noista sysimustista pilvistä niitä pyörretuulia, mutta pelko oli aiheeton; vaikka välillä saderintamaan ajaessa tuntui kuin Swarlos olisi puskenut suoraan päin seinää, pysyttiin ihan mukavasti tiellä. Tai siis, asvaltoidussa puronuomassa. On kuitenkin melko omituista nähdä horisontissa useita erinäisiä myrskyrintamia ja koittaa luovia valtavalla pellolla niiden välistä läpi. Vähän kuin jenkkifutiskentällä juuri pallon saanut runningback katselisi linjasta aukkoa josta pääsisi juoksemaan yläkentälle ilman että joku kaksisataakiloinen hormonihirviö repii matkalla pään irti. Tai jotain.
Kun myrskyistä oli selvitty, oli edessä vielä tunnin kiipeäminen kakkosvaihteella vuoristotien yläosiin ja itse luonnonpuistoon. Onneksi maisemat olivat komeat, muuten olisi voinut alkaa moottorin lämpötilamittarin seuraamisen ohessa hivenen puuduttaa.
Girringunin luonnonpuiston erikoisin asukki on epäilemättä cassowary-lintu, joka on pari metriä korkea, värikäs ja lentokyvytön siipieläin. Grillintäytettä ko. elikosta ei kuitenkaan kannata napata, koska omituisen olemuksensa lisäksi se on erittäin uhanalainen; maailmassa on kuulemma jäljellä enää alle tuhat yksilöä. Kaikkialla vuoristoteillä olikin valtavia varoitusmerkkejä kasuaarien läsnäolosta ja olisipa linnun kanssa törmäämisestä rapsahtanut vielä tietysti ihan mojovat sakotkin. Yritettiin tietenkin silmä kovana bongata tätä luonnonoikkua, mutta koska nämä jäljellä olevat tuhat yksilöä laiduntavat pari sataa kilometriä kanttiinsa olevalla trooppisen sademetsän hallitsemalla vuoristoalueella, olisi näköhavainto tietysti ollut ehkä vähän liikaa vaadittu.
Ei siis kasuaarihavaintoa meille tällä kerralla, mutta sitäkin komeampi vesiputousboungaus kyllä; 268 metriä korkea Wallaman oli suoraan sanottuna erittäin pysäyttävää katseltavaa. Mehän ollaan varauksetta hehkutettu Filippiineillä kesäkuussa nähtyä Tappia-vesiputousta, joka oli muistaakseni 45 metriä korkea, mutta siitä mentiin nyt kyllä heittämällä horisonttiin. Tietenkään Wallamanin nähdäkseen ei tarvinnut kävellä ensin viittä tuntia viidakossa, eli tästä ei seurannut niin suurta onnistumisen tunnetta, mutta kyllähän parisataa metriä lisää korkeutta painavat jossain vaakakupissa melko paljon, vaikka viereen voikin ajaa autolla. Vesiputouksen katselutasanteelta lähti vielä muutaman kilometrin pituinen polku putouksen juurelle, mutta koska viidakossa ei viitsi harhailla enää pimeän tultua, päätettiin alas laskeutuminen suorittaa vasta seuraavana aamuna. Mihinkäs tässä on kiire?
Seuraavana aamuna goisailtiin rauhassa melko pitkään; yleensähän Swarlos lämpenee heti aamun ensiauringosta, kuuden aikaan reippaisiin saunalämpötiloihin, mutta vuorimaisemissa ilma oli ratkaisevasti viileämpää ja nukkuminen onnistui jopa kahdeksaan asti. Vedettiin siis aamiaisen jälkeen virkeinä lenkkareita jalkaan ja lähdettiin laskeutumaan Jinda-walkia Wallamanin juurelle. Harmiksemme laskeutumiselle tuli kuitenkin stoppi about puolen kilometrin jälkeen, kun raikuvanpunaiset sulkunauhat ilmoittivat maanvieremän vieneen koko polun mennessään jo marraskuun puolella ja vaikka tässä Oasiksen tahtiin ollaankin viimeaikoina elelty, ei tälläkään kertaa haluttu champaignesupernova-tyylisesti löytyä ”caught beneath the landslide”. Näkymä putoukselle alhaalta päin jäi siis väliin. Olisivat kuitenkin mielestäni voineet mainita polun katkeamisesta jo reitin alussa.
Koska trekkailemisesta ei siis tullutkaan mitään, päätettiin seuraavaksi matkakohteeksi ottaa Mission Beachin 14-kilometrinen rantakaistale alle sadan kilometrin päässä. Matkalla mestoille ajettiin Tully-nimisen kylän läpi, joka oli kaikkien hyvien pikkukylien tapaan halunnut nostaa profiiliaan matkailumarkkinoilla rakentamalla jotain pysähdyttävää turistien iloksi; mesta on nimittäin Australian suurimman kumisaapaspatsaan ylpeä koti! Tässä rannikkoa pitkin ajeltaessahan ollaan nähty niin suuri ananaspatsas, kuin valtava mangopystikin, isoa rapupatsasta unohtamatta ja Tullyssa oli siis päätetty panostaa seudun elävöittämiseen rakentamalla keskelle kylänraittia kahdeksanmetrinen kumisaapas. Kaikkea sitä markkinamiehet keksivätkin. Kylä on kuulemma Australian sateisin ja tuo mainittu kahdeksan metriä on kaikkien aikojen suurin sademäärä vuoden aikana. Vuosi oli muuten 1950, jos jotain ko. tärkeä yksityiskohta kiinnostaa. Kaiken muun hyvän lisäksi Tully on myös Australian ufopääkaupunki; paikallinen Des Moines, jonka asukkaat bongaavat lentäviä lautasia vuosittain. Niinpä mekin päätettiin sulautua joukkoon ja käydä katsastamassa suuri saapas foliohatut päässä. I come in peace.
Sykähdyttävän Tully-kokemuksen jälkeen puskettiinkin sitten suoraan tänne mission Beachille ja koska täällä näkyy katukuvassa campervan jos toinenkin, ja sitäkautta tietysti helvetin isot omatoimisen leiriytymisen kieltävät kyltit, päätettiin majoittua aivan rannan tuntumassa olevalle Mission Beach Caravan Parkille. Seuraavat pari päivää olisi tarkoitus viettää taas rantaelämää ennen Cairnsin värivaloihin siirtymistä, eli täällä sitä nyt ollaan, rannan tuntumassa bloggaamassa verenhimoisen tappajaliskon varjossa…
-Tomppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti