Heh. Ollaan just tällä hetkellä tulvan takia jumissa keskellä outbackia jossain Queenslandin keskivaiheilla, eikä voida tehdä mitään muuta kuin odottaa veden laskeutumista, eli kirjoitanpa tähän väliin vähän blogia. Tarina siitä, miten tähän jouduttiin löytyy tämän postauksen lopusta, mutta ensin asiaa toimistamme viime päivinä…
Jouluaatto valkeni rankkasateisena Cairnsin hyvin palvelleella leirintäalueella. Radiosta kuultiin sykloni Tashan olevan matkalla avomereltä rannikkoa kohti ja ihmisiä kehotettiin lähinnä hengailemaan kellareissa (jos ne eivät ole vielä tulvineet) ja muutenkin sisätiloissa. Swarloksen sisällä oli kuivaa, mutta muuten leirintäaluekin alkoi elävästi muistuttaa suoaluetta, eikä ulkosalla oikein voinut tehdä mitään. Vähän eri meininki kuin oltiin etukäteen odotettu, mutta mikäs siinä, normaalijouluun verrattuna erilaista tunnelmaa oli kuitenkin ihan roppakaupalla.
Campground oli lähes tyhjillään, koska kuten edellisessä postauksessa mainitsin, suurin osa jengistä oli lentänyt jouluksi kotiin, Eurooppaan ja meidän lisäksi mestoilla olikin ainoastaan italialainen pariskunta, kolme tanskalaista heppua, muutamia random-saksalaisia, leirintäalueen ikuisuusasukit (John In The Army Van ja pari muuta setää), sekä joulua Cairnsiin viettämään tullut suomalaisperhe. Aika hiljaista siis. Normaalirutiineista poiketen tarkoitus oli illalla mennä ihan oikeaan ravintolaan syömään, eli gourmet-kokkailuunkaan ei saanut tällä kertaa aikaa käytettyä, joten koko päivä kulutettiin lähinnä keittiökatoksessa muiden kanssa hengailuun ja Swarleyssa lueskeluun.
Illansuussa karautettiin oikein komeasti kumijalalla kaupunkiin ja puskettiin Raw Prawn-kalaravintolaan jo edellisviikolla varattuun pöytään nauttimaan jouludinneriä. Rafla vaikutti etukäteistiedustelun perusteella yhdeltä Cairnsin rantakadun, The Esplanadin parhaimmista ja ihan joulun kunniaksi päätettiin nauttia hyvällä ruokahalulla kokonaiset kolme ruokalajia viineineen ja kerrankin olla ajattelematta sitä loppulaskua niin kauheasti. Homma toimikin erinomaisesti alkuruoista valtaviin seafoodplattereihin ja vatsan tilanpuutteen takia jälkiruoaksi nautittuihin kahveihin asti. Tarjolla oli simpukkaa ja osteria ja jättirapua ja hummeria ja kalaa ja scampia ja calamaria ja vaikka mitä kaikkea, mitä kalastajat nyt jouluaaton aamuna olivat mereltä rannalle roudanneet. Ihan varauksettoman kingit safkat siis ja vaikka joulukinkkua vähän olikin ikävä, ei sinappihuntuisen siankaan puute pilannut tunnelmaa.
Muutaman tunnin safkailun jälkeen puskettiin paikalliseen tyyliin viereiseen pubiin jatkamaan illanistujaisia ja meno tuntuikin jo olevan ylimmillään. Jotenkin brittiläisen kansanyhteisön tapa lähteä radalle jouluaattona ei ihan istu omaan jouluperinteeseen, mutta koska ei tässä nyt paljon tehnyt mieli mennä takaisin leirintäalueellekaan, niin ihan hyvällä omallatunnolla mekin roudattiin pintteja pöytään ja nautittiin erilaisesta joulufiiliksestä.
Ilta jatkui jo edellisenä viikonloppuna tutuksi tulleessa Woolshed-baarissa, jossa miljoona tonttuhattuihin pukeutunutta backpackeria tanssi villisti pöydillä saman soittolistan tahtiin kuin viikko sitten. Men At Workin ”Down Under”, Whamin ”Last Christmas”, Dexy’s Midnight Runnersin ”Come On Eileen” ja Mariah Carreyn ”All I Want For Christmas” tekivät tälläkin kertaa selvästi tehtävänsä. Soittolistalla oli siis pelkkää klassista juustomateriaalia. Harmiksemme DJ skippasi viime viikolla suurimman vaikutuksen tehneet omat suosikkimme Kaiser Chiefsin ”I Predict a Riotin”, Hard-Fin ”Hard To Beatin” ja muut ”oikeat” biisit, mutta mitä muutakaan voi odottaa tiskijukalta joka selvästi soittaa joka päivä samat styget samassa järjestyksessä. Toisin sanoen, vittu mikä amatööri.
Meno oli villiä aina puoleen yöhön asti, kunnes yhtäkkiä ilmoitettiin baarin menevän kiinni. Ovimiehiltä asiaa tiedusteltuamme selvisi, että paikallisten lakien ja asetusten mukaan kaikkien baarien on mentävä kiinni puolilta öin, eli mikään muukaan soittoruokala ei enää olisi auki. Kaikki baarit siis tyhjensivät jouluhuumaisen asiakaskuntansa samaan aikaan Cairnsin keskustan kaduille ja näky oli kyllä melkoinen; tuhannet iloisen nousuhumalaiset ihmiset ryntäilivät juhla-asut päällään päättömästi kaatosateessa vapaata taksia etsien. Meille järjestyi mittari suhteellisen kivuttomasti ja ilta jatkui vielä hetken aikaa naapurin italialaisparinkunnan kanssa leirintäalueen keittiökatoksessa, kunnes jouluyön raukea tunnelma ajoi väsyneen juhlakansan goisaamaan. Jouluyö, juhlayö.
Jouluaamuna herättiinkin sitten aamuvarhaisella ilmeisen kellonlukutaidottomien perheenjäsentemme iloisiin joulupuheluihin. En ehkä pystynyt kommunikoimaan sitä kaikkein parasta joulufiilistä semi-krapulaisena juuri herättyäni, mutta toivottavasti toivotukset menivät perille toiselle puolella maapalloa kyllin uskottavina. Fiilis ei kuitenkaan yllättävän aikaisen illanlopetuksen takia ollut mitenkään käsittämättömän vaikea ja koska sadekin oli hieman heltynyt, päivän ohjelma koostui ihan silkkasta miellyttävästä rentoilusta; vähän uima-allasta, vähän päiväunia ja muutenkin chilliä oleskelua.
Illansuussa iskettiin kilo jättikatkatkarapuja grilliin ja haastettiin edellisillan kokit heidän tietämättään ruoanlaittokilpailuun. Ehkä ammattilaiset osasivat hommansa hieman paremmin kuin suomalaisturistit ruosteisen pallogrillinsä kanssa, mutta kyllä meidänkin suoritus mielestäni vähintäänkin kunniamaininnan ansaitsee. Aika äyriäispitoiseksi menivät siis kaikki meidän jouluruokailut tänä vuonna, mutta koska ainakaan vielä toistaiseksi ei olla missään hirveissä kolesteroliongelmissa, niin menköön nyt tämän kerran. ”Throw another shrimp in the barbie, mate”.
Eilen, tapaninpäivänä päätettiin sitten jatkuvista sateista huolimatta, tai oikeastaan lähinnä niiden takia, lähteä valumaan etelään päin. Lehdestä selvisi, että hirmumysrky-Tasha ei ollut koskaan rantautunut, mutta että loppuviikosta olisi uutta settiä luvassa, eikä meitä todellakaan kiinnostanut odotella mitään sykloneita seuraavan vuoden puolelle asti. Avulias respan rouva selvitti, että rantatie olisi jatkuvien sateiden aiheuttamin tulvien takia tukossa, mutta että outbackin kautta parisataa kilometriä koukkaamalla pääsisimme ehkä Townsvillen korkeudelle asti kohti etelää. Vallitseva suunnitelmissa oli mennä takaisin Airlie Beachille viettämään vuodenvaihdetta ja sen jälkeen ajaa kahdessa päivässä 1500 kilometriä Brisbaneen Sunset Sounds-festivaalia varten. Tiettömiä teitä pitkin ajeltaessa sorvattiin kuitenkin uusi suunnitelma ja päätettiin karauttaa, jos vain mahdollista, välipäivien aikana reilusti etelään, Gold Coastille asti ja viettää uutta vuotta vaikkapa Byron Bayssa tai Surfers Paradisessa. Eipähän tulisi niin kiire Brisbaneen, eikä tarvitsisi hengailla suoalueeksi muuttuneessa Pohjois-Queenslandissa ”turhaan” odottelemassa. Loistosuunnitelma ja käänteisesti siis vähän sama kuin se minkä varjolla alun perin näin ylös ajeltiinkin; kohti aurinkoa vaikka mitä maksaisi!
Valitsemamme tie alaspäin kulki siis aivan keskellä ei mitään ja välillä ajeltiinkin useita tunteja putkeen, näkemättä ketään muita. Herranjestas, mehän ei oltu rannikolta vielä kuin muutaman sata kilometriä sisämaahan päin, eikä täälläkään ollut enää ketään. Tien oikealla puolella aukesikin sitten vaatimattomat kuusi tuhatta kilometriä pelkkää aavikkoa, enkä usko, että populaatiotiheys sielläpäin ainakaan nousi. Jopa pelottavan autiota siis.
Yritettiin ajellessa kuunnella radion uutisista (silloin kun joku radiokanava kuului) mitkä kaikki tiet olisivat tulvien takia tukossa, mutta koska seudut eivät nyt ihan vielä ole mitenkään kotoisan tuttuja, menestys oli aika huonoa. Vähän sama kuin australialaiselle turistille kerrottaisiin, että ajellessasi Helsingistä pohjoiseen Jalasjärven kohdilla on tiessä muutamia tukoksia eikä Ylöjärven tai Kangasalan seuduille ole mitään asiaa. Kyllähän tulvivien teiden yleinen suuntima tuli ihan selväksi, mutta esimerkiksi teiden numeroista ei ollut mitään puhetta. Ja sitä paitsi, kyllähän me jo tiedettiin, että käytännössä kaikkien etelään päin johtavien teiden on mahdollista olla katki.
Päästiin ihan mukavasti kuivin jaloin viitisen sataa kilometriä eteenpäin, ennen kuin nähtiin ensimmäinen oikea tulvakohta; joku säälittävä pikku puro olikin yhtäkkiä laajentunut parisataa metriä leveäksi joenuomaksi ja rannalla päivystelikin jo muutama matalampi auto vedenpinnan laskemista odottelemassa. Mestoilla oli myös paikallinen superkyttä viiksineen ja peili-aviatoreineen (tietty) seuraamassa tapahtumia. Sälli arveli, että Swarlos saattaisi selvitä joen yli ehjin nahoin, eli jos halua ylitykseen löytyisi niin hiljalleen kundin neliveto-Range Roverin perässä ajelemalla olisi mahdollisuus olla muuttamatta Swarleyta katiskaksi ja päästä jatkamaan matkaa. No eipä meitä paljon kiinnostanut ainakaan odottelemaan jäädä, eli mentiin siis ihan skoudesaattueessa joen yli että heilahti.
Seuraava tulvakohta tuli vastaan heti vartin jälkeen, eikä tällä ylityspaikalla ollutkaan enää ketään robocopia neuvoja antamassa. Pohdittiin siinä sitten hetken aikaa uskaltaisiko veteen ajaa, mutta päätettiin backtrackata sen verran takaisin päin, että päästäisiin edellisen ylityspaikan jälkeen vastaan tulleelle talolle kyselemään mitäköhän neuvoja paikallisilla olisi tilanteeseen tarjota. Talo toimi myös jonkinlaisen huoltoaseman korvikkeena, eli ihan toisten ihmisten kotiovelle asti ei tarvinnut asiaa mennä tiedustelemaan. Mestoilta löytynyt hieman kokeneemman näköinen rekkamiessälli arveli Hiacen pystyvän ylittämään tulvakohdan jos tulvamarkkeri olisi about kolmeenkymmeneen senttiin asti asti näkyvissä. Hmmm. Päätettiin yhteistuumin, että kyllä se markkeri taitaa suunnilleen näkyvissä olla, eli ei muuta kuin yli vaan. Great Success.
Selvittiin vielä parista ylityksestä ja kuuden aikaan illalla saavuttiin Charters Towersin välietappiin. Kaupunki oli kukoistanut Queenslandin suurimmaksi asutuskeskukseksi joskus kultaryntäyksen aikaan, mutta oli tietysti näin vuonna 2010, tapaninpäivän iltana täydellisen kuollut. Kaupunkilaiset olivat joskus ammoisina aikoina antaneet mestalle lempinimen ”The World” siitä syystä, että mitä ei täällä ole, sitä ei tarvita. Noh, näin 2000-luvulla ei näemmä tarvittu mitään. Onneksi Mäkkäri sentään oli auki, eli saatiin suoritettua edes jonkinlaista ruokahuoltoa ja painuttiin saman tien läheisen puiston parkkipaikalle goisaamaan miettien sitä mistä seuraavana päivänä saataisiin jonkinlaista tietoa teiden kunnosta.
Tänään suunnistettiinkin sitten heti aamusta paikalliselle poliisilaitokselle kyselemään reittineuvoja. Siat olivat tietysti itsekin joulun vietossa ja seuraavan kerran virkavaltaa olisi tavattavissa uudenvuoden aattona, perjantaina. Koko kylässä ei tietenkään ollut saatavilla minkäänlaista internet-yhteyttä, eli viimeisenä oljenkortena painuttiin kyselemään turisti-infon vapaaehtoismummoilta, olisikohan arvon rouvilla mitään tietoa tulvarintamien liikkeistä. Mammat naureskelivat vittumainen virne naamallaan turistien tyhmille kysymyksille ja selittivät kaikkien teiden olevan poikki, mutta että nythän meillä olisi hyvää aikaa tutustua Charters Towersin upeaan historiaan ihan paikan päällä. Tämä upea historia tietysti vanhan sanonnan mukaan ”kiinnosti kuin kilo paskaa” ja koska tätien halu tuntui alusta asti olevan enemmänkin pitää meidät kylillä hengailemassa kuin jeesata eteenpäin, päätettiin yhteistuumin ajaa ainakin niin pitkälle eteenpäin kuin tieolot sallisivat. Mammat eivät uskoneet meidän päässeen edellisenä päivänä läpi Cairnsista, eivätkä vuoden 1956 tulva-aallon jälkimainingeissa eläneet, suloisen dementoituneet mielet muutenkaan tuntuneet ihan kaikkein vakavimmalle faktapohjalle reittisuosituksiaan perustavan, eli eipä meillä ainakaan ollut mitään hävittävää. Tuskinpa tädit sitä paitsi olisivat yhtään valistuneempia asioista seuraavinakaan päivinä, eli informaation saapumista kaupunkiin olisi odotettava ainakin skoudejen joululomien loppuun asti.
Noh, nyt ollaankin sitten tässä, pari sataa kilometriä Charters Towersista etelään, autojonossa odottelemassa, vedenpinnan laskemista. About metrin verran tarvitsisi olla kuivempaa ennen kuin Swarleylla uskaltaa alkaa yrittää yli. Vittu. Mietinpähän vaan, että mikseivät nämä kengurunkasvattajat osaa rakentaa siltoja jokiensa yli, jos näin kerran tapahtuu joka vuosi…
-Tomppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti