Schoolies-woohoo ja viva Brisvegas
Noniin, nyt on taas päästy takaisin ”normaaliin” päiväjärjestykseen ja lähetetty Hetti takaisin kohti Suomea ja siis goisaillaan jollain M1-moottoritien levähdysalueella keskellä ei mitään. Kaikki autokunnat joita ympärillä on, ovat yllätys, yllätys saksalaisia, ja siten siis nukkumassa jo, vaikka kello ei ole kuin vasta puoli yhdeksän. Kovia goisaajia nuo gyntterit.
Nyt kuitenkin menneen viikon toimiin.
Innin synttäripäivää, eli maanantaita juhlistettiin Byron Bayssa syömällä aamiaiseksi pannukakkuja. Herätys ko. gourmet-aamiaiselle tapahtui muuten jo seitsemän aikaan aamulla, kun paikallinen puistorangeri tuli kolkuttelemaan autonikkunoita ja huutelemaan, että täällä on leiriytyminen kielletty. Jotain huhuja moisesta epäinhimillisen kellonajan mielivaltaisuudesta oltiinkin kuultu, mutta koska kolkuttelija ei ollut poliisiviranomainen sakonkirjoittamistarkoituksessa, oltiin sen verran helpottuneita, että herättiin rangerin käskyn mukaan ja aloitettiin rauhalliset aamutoimet ja paikalta poistuminen välittömästi.
Koska aamu ei jostain syystä ollut sateinen, noudatettiin edellisenä päivänä tehtyä suunnitelmaa ja suunnattiin välittömästi surffilautavuokraamoon ja heittäydyttiin Byron-lahden aaltoihin. Edellisistä, eli elämäni ekoista surffisessioista olikin jo kulunut useampia kuukausia, eikä homma ihan välittömästi kulkenut kuin Strömsössä; välillä tuntui kuin olisi joutunut suurtalouspesukoneen linkous-ohjelmaan, eikä maan ja taivaan sijainnista ollut ihan kaikkein pitävimpiä aihetodisteita, mutta mitäs pienistä, joskushan ne oppirahat on maksettava. Mestoilla oli myös aika paljon muitakin aloittelijoita, eli eipä me myöskään siellä ihan kolmeenpekkaan pyöritty kaarnalaivoina aalloissa. Paikalliset surffarit eivät sitä paitsi tietenkään heilu ihan rannan läheisyydessä, vaan Byronin majakan edessä sijaitsevalla Wategosilla, josta on mahdollisuus halutessaan surffata koko usean sadan metrin matka lahden yli. Aivan kingiä! Ja tähän perään vielä ne perinteiset ”joskus vielä minäkin”-itselleenvalehtelut.
Muutaman tunnin surffisessioihin siis sisältyi litrakaupalla suolaveden juomista, paljon mustelmia, mutta myös muutamia onnistumisia. Välillä Australian kesäsää näytti sitä parastaan, eli hetken aikaa satoi aivan kaatamalla, mutta muuten aamupäivä kääntyi iltapäivän puolelle mukavissa merkeissä ja takaisin autolle raahautui todellakin kaikkensa antaneita vesiurheilijoita.
Vaikka Byron Bay oli kuitenkin ehkä rennoin ja siistein mesta mitä tältä mantereelta on tähän mennessä löydetty, oli lounaan jälkeen kuitenkin aika hyvästellä se tältä erää ja suunnata Swarloksen keula kohti pohjoista. Periaatteessa tarkoituksena oli etsiä joku hyvä yöpymispaikka kaupungin ulkopuolelta ja siten välttää puistorangerin iloinen herätyssirkus seitsemältä aamulla. Se hyvä mesta löytyikin sitten läheltä Billinugetin kaupunkia, moottoritien valtavalta levähdyspaikalta, jossa oli sekä toiletti- että vesipistefasiliteetit kuosissa ja sai leiriytyä ilmaiseksi ihan luvan kanssa ilman minkäänlaista sakkouhkaa. Täällähän ovat nimittäin kaikki motarinlaidat täynnä kylttejä joissa kehotetaan ”pysähtymään”, ”lepäämään” ja ”selviämään hengissä” tästäkin ajomatkasta (Stop. Revive. Survive this drive.), eli eiköhän tässä ollut kysymys juuri näistä kolmesta ja juurikin tässä järjestyksessä.
Innin synttäri-iltaa juhlistettiin vielä grillaamalla kengurufilettä, mutta muutama tunti kuivausrumpukäsittelyä aamupäivällä ja kello seitsemän herätys ajoivat Team Swarleyn melko aikaisin levähdysalueen rekkaparkkiin muodostuneeseen camper-autojen rivistöön goisaamaan.
Tiistaina olikin sitten aika vaihtaa osavaltiota New South-Walesista Queenslandin puolelle. Samalla vaihtui toki myös aikavyöhyke ja kelloon tuli tunti lisää aikaa. Tämä tietysti tuntui vähän omituiselta, kun nyt kuitenkin liikuttiin melko suoraan kohti pohjoista, mutta kuitenkin edes jonkin verran järkevämmältä kuin se taannoinen Victorian ja South Australian välinen puolen tunnin aikaero. Mitenköhän rajaseutujen asukkaat päättävät mitä kellonaikaa noudattavat?
Aivan rajalta löytyi mukava Coolangatan pikkukaupunki, jonka komeaa biitsiä ja muita näkymiä tutkittiin parin tunnin ajan ennen matkan jatkamista. ”Cooly” olisi varmasti ollut pidemmänkin tutustumisen arvoinen, mutta päivän etapiksi oli jo aamupalaverissa määritetty Surfers Paradiseen (Gangstas Paradiseen) asti ajeleminen ja koska tehtyjä suunnitelmia ei muuteta (Swarloksen ajotietokoneen, eli allekirjoittaneen uudelleenohjelmoiminen on rankkaa hommaa), oli matkaa jatkettava.
Itse Surfers Paradise olikin siten jotain ihan muuta kuin mitä oli odotettu. Mesta toi mieleen lähinnä hieman futuristisemman Torremolinoksen jonne Gold Coastin sympaattisemmat pikkukaupungit olivat oksentaneet liian korkeat ja liioilla neonvaloilla koristellut hotellirakennuksensa. Koko muovia tihkuva komeus oli vielä kuorrutettu äärimmilleen jo edellisessä postauksessa mainitulla schoolies-kansalla, eli paikallisen radioaseman valistuneen arvion mukaan n. 10 000:lla 17-vuotiaalla koulunsa päättäneellä ja hulina oli kyllä sen mukaista. Kyseinen juhla on siis paikallinen abiristeily, joka kestää kokonaisen viikon ja ajaa Gold Coastin alkuperäisasukkaat vuosittain maanpakoon jonnekin mahdollisimman kauan. Surfers Paradise ei todellakaan ole mikään valtava kaupunki (reippaasti alle 20 000 asukasta), eli 10 000:tta siiderinhöyryistä schoolies:ia oli kirjaimellisesti vallannut koko mestan. Katukuva näytti vähän siltä kuin jos Provinssirock olisi aivan Seinäjoen keskustassa ja kaikki osallistujat olisivat alaikäisiä. Mehän tietysti sovittiin loistavasti joukkoon mukaan ja omaksuttiin aika nopeasti paikallinen tapa kommunikoida; ei mitään muita sanoja kuin kovaa ja korkealta sana ”SCHOOLIES” ja sen päälle korviahuumaava ”WOOHOO”-kiljunta. Ai mitkä kielioppitunnit rouva englanninkielenopettaja, häh?
Iltapäivällä makailtiin muutama tunti biitsillä, kunnes aurinko vetäytyi aivan rannan tuntumassa sijainneiden pilvenpiirtäjähotellien taakse ja oli aika lyöttäytyä juhlimaan koulujen loppua. Jee. Ilmeisesti juhlakansaan sulautuminen oli onnistunut jo muutamassa tunnissa ihan mukavasti, koska paikallisessa bottle shopissa Inniltä kyseltiin taas, josko hän olisi mahdollisesti alle 18-vuotias. Ajokortin noutamisen ja sen esittelemisen jälkeen viinakaupan myyjä ihmetteli vuolaasti että mitähän helvettiä ihan aikuiset turistit tekevät Surfersissa tähän aikaan vuodesta ja kehotti poistumaan paikalta ennen hermojen menetystä. Eihän meillä moiseen ollut haluja, koska mehän oltiin tietysti juhlimassa koulujen loppumista kymmenisen vuotta sitten ja suunnattiin muutaman Swarleyn suojissa nautitun rohkaisuoluen jälkeen mukaan hulinoihin.
Eivätkä juhlat itse asiassa olleet yhtään hassummat; kaikki alaikäisethän eivät kuitenkaan pääse baareihin sisälle, eli keskustan kapakoissa oli ihan ok-meininki tiistai-illaksi. Schoolies-juhlinta kerää vuosittain myös ns. toolies-kansaa, ”yli-ikäisiä hangaroundeja”, eli ihan kaikkea illan aikana tapahtunutta kommunikaatiota ei tarvinnut edes käydä kirkumalla ja koska tiistai-iltana oli tietysti käytössä tiistai-hinnat, kemut olivat varsin mainiot. Itseasiassa juhlat venyivät pidempään kuin pitkään aikaan ja takaisin ydinkeskustan ulkopuolisella omakotialueella sijainneeseen kotipesään ryömittiin vasta auringon noustua. Joku koiranulkoiluttaja kehtasi vielä nukkumaan mentäessä huudella ettei kadulla saa leiriytyä. Vai vielä leiriytyä? Mehän vain ”pysähdytään”, ”levätään” ja ”selvitään hengissä” ennen kuin jatketaan ajamista, eli rouva on hyvä ja katsoo nyt silmä kovana ettei Fifi vain jää auton alle.
Noh, keskiviikkoaamuna kysymys oli tietysti enemmänkin siitä ”hengissä selviämisestä”, mutta mitäs näistä. Brunssia nautittiin Hungry Jacksissa ja kuskin tarvitsemien pienehköjen päiväunien jälkeen oli aika jättää hyvästit Surfers Paradiselle ja suunnata pois. Jonnekin pois. On se koulun loppumisen juhliminen vain sen verran rankkaa hommaa. Koska Brisbane alkoi jo uhkaavasti lähestyä ja torstaina oli tarkoitus mennä vielä rannalle ennen kuin Hetti lähtisi takaisin Suomeen, päätettiin lähteä takaisin etelään päin. Edellisenä päivänä nopeasti ohitettu Coolangatta ja sen surffiranta hohtelivat kaikilla mielessä, eli sinne siis. Yöksi jäätiin rantatien varrelle Sleepy Hollown pysähdyspaikalle, mutta puskassa rapistelleen uteliaan kengurun lisäksi aavemaisen nimen omaavassa mestassa ei ollut mitään sen pelottavampaa. Höh. Olisi edes ollut päätön kenguru, niin olisi tehnyt edes hieman kunniaa samannimiselle elokuvalle.
Torstaina suunnattiin siis Coolyyn rantapummailemaan ja surffaamaan. Päivä kului mukavasti aivan keskustan tuntumassa sijainneella upealla biitsillä, eikä surffaaminenkaan ollut aivan yhtä tuskallista kuin pari päivää aikaisemmin. Ehkäpä sitä harjoittelemalla sittenkin oppii. Myöskään schoolies-hulinoista ei täällä ollut tietoakaan, joten rannalla oli jopa rauhallista aika ajoin.
Joskus iltapäivän tunteina tuli sitten taas suolaveden nielemisessä raja vastaan ja nopean lounaan jälkeen päätettiin ajella yöksi Brisbaneen. Hetti oli halunnut tulevia kanssamatkustajiaan kohtaan osoittamansa joviaalisuuden nimissä ainakin viimeiseksi yökseen Australiassa nukkumapaikan, jossa on mahdollisuus käydä peseytymässä ennen parin vuorokauden lentomatkustelua takaisin Suomeen ja koska meilläkään ei Innin kanssa ole mitään sen perustavammanlaatuista mielipidettä peseytymistä vastaan, päätettiin etsiä pariksi yöksi hostellimajoitus. Tietysti oltaisiin voitu nukkua ainakin ensimmäinen yö Brisbanessa myös Swarleyssa jollain sivukadulla, mutta koska kokemuksesta tiedämme sellaisen majoittumisen ainakin Melbournessa maksavan 86 taalaa per yö suoraan kruunun kassaan, ajeltiin koko ilta ympäri kaupunkia etsiskelemässä majapaikkaa. Noh, sehän oli tietysti helpommin sanottu kuin tehty ja syykin selvisi ajettaessa Brisbanen krikettistadionin, The Gabban ohi; englantilaisten ja australialaisten ikiaikainen taistelu antiikkisen tuhkauurnan omistajasta oli taas alkanut ja vieläpä tällä kertaa täältä Brisbanesta ja kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat olivat tietysti täynnä Ashes-turisteja. Se siitä hostellisuunnitelmasta. Majapaikka löytyi sitten jossain vaiheessa iltaa Brisbanen ainoan camping-alueen viimeiseltä vapaalta autopaikalta neljän kilometrin päästä keskustasta ja näin lopulta säästyttiin vääjäämättömiltä parkkisakoilta tai takaisin ulos kaupungista ajamiselta.
Vaikka leirintäalue nyt lähtökohtaisesti on kalliimpi yöpymismuoto kuin ilmainen tienvarsi-/rantamajoitus, ei oikeastaan tehnyt yhtään pahaa päästä pitkästä aikaa heti aamulla suihkuun ja siten iskeä Brisvegasin turistikierrokselle perjantaiaamuna täysin freesinä. Ajeltiin siis dösällä keskustaan ja palloiltiin aivan turisteina katselemassa nähtävyyksiä; esimerkiksi jo muutaman vuoden sortumavaaran takia remontissa ollut kaupungintalo todisti taas kerran, että kyllä täälläkin pidetään yhä yllä niitä hienoimpia englantilaisia rakennusarkkitehtuuriperinteitä ja kaupungin läpi kulkevan joen rannalle väkisin rakennettu simulaatio-biitsi kertoi karua kieltään siitä, että australialaisella kaupungilla, joka ei ole aivan merenrannassa, on saletisti vakavia identiteettiongelmia. Ja olihan täälläkin se pakollinen kasvitieteellinen puutarhansa, mutta tällä kertaa se ei ollut ansainnut edes etuliitettä ”kuninkaallinen”, kuten esimerkiksi Melbournessa ja Sydneyssa, eli ei siitä sitten sen enempää.
Jottei totuus unohtuisi, täytyy tässä kuitenkin todeta, että Brisbane osoittautui oikeasti tosi hienoksi kaupungiksi; joenrantaan oli rakennettu monen kilometrin matkalle mahtava rantakatu, joka oli täynnä ravintoloiden terasseja, aivan keskustassa oli mukava kävelykatu ja yksi tärkeimmistä sivistyneen kaupungin atribuuteista, eli joukkoliikennekin tuntui toimivan moitteettomasti. Erityismaininta lähteekin jokea pitkin liikennöiville vesibusseille, joiden pysäkit nivoutuvat sulavasti dösien ja lähijunien verkostoon.
Fortitude Valleyn baarialue oli keskustan ohella päiväsaikaan yllättävän hiljainen, mutta ehkäpä kaikki olivat Gabballa seuraamassa krikettiä, illalla mestoilla nimittäin riitti hulinaa. Käytiin tietysti muutamassa kapakassa testaamassa after-work, tai oikeastaan luultavasti after-cricket skeneä, mutta koska lauantaina oli luvassa aikainen herätys, ei voitu sen enempää jäädä bilettämään Brisvegasin yöhön. Viimeisessä baarissa, jossa käytiin ennen vetäytymistä takaisin leirintäalueelle, nähtiin kuitenkin Raipe Helmisen kaksoisolento, joten aivan ilman meriittejä ei tämäkään ilta jäänyt.
Tänään sitten pudotettiin Hetti lentoasemalle ja käytiin nopeasti korjaamolla fiksaamassa Swarleyn hajonnut peruutusvalo, jonka joku ilkeämielinen blondi polkupyörällään Byron Bayssa oli hajottanut, ennen siirtymistä Brisbanesta pohjoiseen aukeavalle Sunshine Coastin rannikolle. Jos Gold Coast oli tällä hetkellä täynnä koulunsa päättänyttä nuorisoa, pitäisi Sunshine Coastin olla enemmänkin vanhainkotityyppinen ratkaisu rantaelämään, eli tarkoituksena olisikin nyt seuraavan viikon ajan relata rannoilla, eikä oikeastaan tehdä mitään sen kummempaa. Saa nähdä kauanko menee ennen kuin hermot pettävät ja hyökätään ensimmäiseen bingoiltaan etsimään raivokkaita bileitä…
-Tomppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti