Tiistai valkeni hyvin erilaisena kuin sateinen maanantai; aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja heti aamusta hostellista ulos chekkaamisen jälkeen suunnattiin Swarleyn keula kohti edellisenä päivänä huonon sään takia väliin jäänyttä Australian tunnetuinta rantaa, Bondi Beachia. Itse ranta oli paljon pienempi kuin olisi luullut, eikä televisiosta tuttuja tosielämän Baywatch-tyyppejä, Bondi Rescue-hengenpelastajiakaan näkynyt missään. Sää oli auringosta huolimatta tuulinen ja viileä eikä meressä muutaman surffaajan lisäksi olisi tietysti ollut mitään pelastettavaakaan, eli ehkä heillä oli vapaapäivä. Koska maanantai oli mennyt tosiaan kokonaan retkitavaroiden hankkimiseen, eli rautakaupoissa hengailuun, oli kuitenkin erittäin mukavaa makailla rannalla ja fiilistellä muutaman tunnin ajan ulkoilmaelämää.
Iltapäivän saapuessa alkoi moottoritie kuitenkin olla kuuma ja roadtrippailunnälkäisinä matkalaisina suunnattiin Swarloksen keula kohti Sydneyn lähistöllä kohoavia Blue Mountainseja ja niiden luonnonpuistoa. Suurkaupungista ulos suunnistaminen oli yllättävän hankalaa, mutta muutaman reitintarkistuksen jälkeen kartturina toiminut Hetti onnistui löytämään reitin sellaiselle moottoritielle, joka vei oikeaan suuntaan ja jossa ei ollut tietullia. Kuin tilauksesta Sydneyn rajoilla, Anzac-sillan jälkeen Triple-J-radiokanava alkoi soittaa ikisuosikkiani ja autolla-ajobiisien kuningasta Bruce Springsteenin Thunder Roadia ja fiilis oli kaiken kaikkiaan loistavan vapautunut. Aivan kuin Pomo olisi laulanut karhealla äänellään henkilökohtaisesti meille; ”the night’s busting open these two lanes can take us anywhere”. Kyllähän tuota kaupunkielämää tulikin jo elettyä ihan tarpeeksi, tästä eteenpäin voidaan mennä juuri sinne minne halutaan vailla urbaanin ympäristön kahleita. Aivan mahtavaa!
Noh, humalluttavaa vapaudentunnetta kesti tasan viisi minuuttia ennen kuin jämähdettiin koko M4-moottoritien pysäyttäneeseen ruuhkaan ja seuraavaan kymmenen kilometrin ajelemiseen menikin sitten kolmisen tuntia. Ainakin se roadtrippailun romantisoiminen ja autolla ajamisen taianomainen vapaudentunne loppui hyvin lyhyeen.
Jossain vaiheessa päästiin kuitenkin matelemaan ulos ruuhkasta ja saavuttiin aikanaan myös Blue Mountainsien vuoristoteille. Kaikilla alueen kylillä tuntui olevan paikallisen markkinointilautakunnan kehittämä upea lisänimi jota tietysti mainostettiin häpeilemättä iloisissa tienvarsikylteissä ja matkalla Katoombaan ajettiinkin mm. ”The Real Blue Mountainsin”, ”Pearl of Blue Mountainsin”, ”Origin of Blue Mountainsin” ja monen muun houkuttelevalta kuulostaneen paikan ohi. Lienee sanomattakin selvää ettei yhdessäkään kylässä ollut yli tuhatta asukasta, eikä näillä markkinointiponnistuksilla kyllä lisääkään ole ihan heti odotettavissa.
Jossain näistä kylistä pysähdyttiin kuitenkin sen verran, että käytiin hakemassa illaksi safkaa ja pari korillista camping-henkeä ja ajeltiin Katoombaan ja sen ainoalle leirintäalueelle. Sisään alueelle ei kuitenkaan ollut mitään asiaa, mesta oli nimittäin kiinni. Ja toisaalta, yön hintakin olisi ollut kyllä sen verran suolainen, että samalla fyrkalla oltaisiin voitu yhtä hyvin asua hostellissa, eli leiri päätettiin perustaa leirintäalueen viereiselle parkkipaikalle. Kuka kermaperse niitä suihkuja tai vessoja kaipaakaan? Kaikkialla oli tietysti ”luvattoman” leiriytymisen kieltäviä merkkejä ja kylttejä, mutta koska niissä kaikissa on leiriytymisen symbolina teltta ja me nukutaan sisällä autossa, päätettiin yhteistuumin etteivät moiset kiellot meitä koske. Varmaan niissä tarkoitetaan vain, ettei maastoon saa pystyttää telttoja, eikö?
Iltapäiväruuhkassa seisomisessa oli mennyt kuitenkin sen verran kauan, ettei päästy suunnitelmien mukaan tekemään Swarleyn ensileiriytymistä enää valoisan aikaan, vaan jouduttiin kasailemaan takatilan retkikeittiötä kuunvalossa. Homma sujui kuitenkin ihan mainiosti ja vaikka ensimmäinen leiri-ilta päättyi pienehköön sateeseen, ei kenelläkään ollut olosuhteista mitään valittamista. Sitä paitsi, jokainen yö, joka vietetään jossain muualla kuin maksullisessa majoituksessa tarkoittaa aina about sadan taalan säästöä, eli vaikka Swarloksen takatila on ehkä hivenen ahdas kolmelle hengelle, reissubudjetti kuitenkin kiittää.
Keskiviikko valkeni hivenen epävakaisena, mutta koska Blue Mountainseille oli kuitenkin tultu viettämään reipasta ulkoilmaelämää, suunnattiin heti aamiaisen jälkeen luonnonpuiston kävelyreiteille maisemia tähyilemään. Ja kyllähän ne ihan komeita olivatkin; erityisesti Three Sistersin valtavat kivipaadet ja Echo Pointin monta sataa metriä korkea jyrkänne tekivät vaikutuksen. Itse Siniset Vuoret näyttäytyivät sumuisessa säässä hyvinkin sinisinä, mutta muuten kaikkialla oli täysin vihreää. Loputtomalta tuntuvaa metsää katsellessa tuli taas mieleen, ettei me ihmiset olla nyt vielä onneksi ihan kaikkia metsiä onnistuttu tuhoamaan ja hyvä niin.
Muutaman tunnin trekkailun jälkeen palattiin autolle ja koska sää oli muuttunut koko ajan huonommaksi, päätettiin jättää vuoret taakse ja suunnata kohti rannikkoa. Ykkösprioriteettina yöpymispaikalle oli tällä kertaa suihkuun pääseminen ja niinpä illan tullen päätettiinkin maksaa hivenen kallis leirintäaluemaksu Emu Plainsin campingalueelle, jossa sitten peseydyttiinkin kyllä ihan koko rahan edestä. Sää oli tyyni ja sateeton ja leirisafkaksi grillattujen sisäfilepihvien syömisen jälkeen loppuilta käytettiinkin aavemaisten flying foxien lentelyn seuraamiseen kuun valossa. Aikamoinen bat-fiilis.
Torstaina satoi taas, eli aamupalaverin reittisuunnitelmassa päätettiin suunnata oikein reilusti rannikkoa pitkin pohjoiseen, niin pitkälle, että aurinko paistaa. Taka-ajatuksena oli myös ehtiä viettämään viikonloppua hyväksi mestaksi kehuttuun Byron Bayhin. Niinpä koko päivä vietettiinkin puskemalla Swarleyn ruohonleikkurinmoottoria aivan suoritustehojensa äärirajoille ja illan tullen oltiinkin päästy kokonaiset 800 kilometriä eteenpäin. Harmittavasti vain aurinkoa ei vieläkään näkynyt missään. Myöskään minkäänlaista leiriytymiseen soveltuvaa parkkipaikkaa tai muuta aluetta ei näkynyt missään ja about tunnin kestäneen etsiskelyn jälkeen leiri pystytettiin Kempsey-nimisen kaupungin suburbiaan, jonkinlaiselle leikkikentälle. Kieltämättä vähän outo fiilis grillata keinujen ja liukumäen välissä, keskellä idyllistä omakotialuetta, mutta koska ketään ei erityisesti tuntunut haittaavan ja kaikki koiranulkoiluttajatkin vain moikkailivat iloisesti, ei meilläkään ollut asiasta mitään valittamista.
Seuraavana aamuna häivyttiin rikospaikalta kuitenkin melko aikaisin. Sää oli edelleen sateinen ja vaikka päivän aikana ohitettiin toinen toistaan hienompia surffirantoja, ei hyytävävään meriveteen pulahtaminen edelleenkään paljoa houkutellut. Alkaa koko Australia ja sen lämpimät säät vaikuttaa täydellisesti onnistuneelta markkinointikampanjalta. Aika turhauttavaa väijyä valtavia biitsejä auton ikkunasta, tuulilasinpyyhkimien välistä kun veri vetäisi surffaamaan, mutta minkäs teet. Koko päivä käytettiin siis rannikolla ajeluun, mutta oikeastaan ainoaksi mainitsemisen arvoiseksi jutuksi jäi useiden kengurulaumojen bongaaminen pelloilta. Nyt siis Hettikin on nähnyt kenguruita niiden luonnollisessa elinympäristössä, eli omakotitalojen pihanurmikoilla.
Yöksi päätettiin jäädä Ballinan kaupungin lähettyville, Seven Mile Beachin edustalle, sopivan suojaisessa pusikossa sijainneelle parkkipaikalle. Ranta oli kyllä nimensä mukaisesti aivan käsittämättömän iso, mutta rankka tuuli ja koko ajan voimistunut sade pitivät taas huolen siitä, ettei sinne ollut mitään asiaa. Illallista valmistettiin tietysti taas Paavo Pallogrillissä, mutta tällä kertaa poikettiin pihvidieetistä ja päätettiin syödä kanaa ja maissia, eli siis soul foodia kuin Örinämattilan juhannusjuhlissa konsanaan. Vähän tuli joku vanha Atrian grillausmainos mieleen kun pallogrilli sihisi vihaisesti sateessa; ”aina on hyvä sää grillata”.
Myöhemmin illalla saatiin naapureita kun jotkut saksalaiset karauttivat tyylikkäällä Jucy-camperilla Swarleyn viereen ja kyselivät aiotaanko me jäädä yöksi ko. paikkaan ja onkohan se mahdollisesti sallittua. Selitettiin tietysti germaaneille teoriamme leiriytymiskieltokylttien telttasymboleista ja saatiin saksalaisia naapureita. Ko. seurue oli kuulemma edellisenä iltana saanut Byron Bayssa tuntuvat sakot leiriytymisestä, joten olivat ihan ymmärrettävästi huolissaan yöpymisen laillisuudesta. Joku leiriytymispoliisihan tältä kaatosateiselta parkkipaikalta olisi vielä puuttunutkin. Saksalaiset olivat muuten siitä omituisia kämppääjiä, että kaikilla oli messissä halveksittavat, perässä vedettävät matkalaukut ja toinen kahdesta pariskunnasta käytti koko illan valtavaan riitaan, joka käsitteli sitä, pitäisikö heidän mennä yöksi hostelliin vai yöpyä autossa. Omituista.
Aamulla oli hetken aikaa jopa aurinkoista ja Swarloksen nokka käännettiin hyvissä fiiliksissä kohti Byron Bayta. Mutta kyllähän se sade sieltä tietysti taas aikanaan tuli ja Byron Bayn majakkaan, joka on siis manner-Australian itäisin piste, tutustuttiin taas erittäin kosteissa fiiliksissä. Harmillista. Majakan viereisen rannan tuntumasta bongattiin muuten myös parvellinen komeita pullonokkadelfiineitä, joka oli kyllä erittäin siistiä. Koko ajan tehdään siis uusia eläinhavaintoja, siinä mielessä Australia on kyllä erittäin hieno maa.
Majakkaan tutustumisen jälkeen ajeltiin sitten sinne paljon odotettuun Byron Bayn kaupunkiin. Kaikesta huomasi, että kyseessä on kyllä varsinainen bilemekka, koska kaikkialla palloili jengiä kantamassa bisselaatikoita ja ihmisten keski-ikä oli huomattavasti alhaisempi kuin missään muualla. Ilmeisesti nyt on myös koulujen päätösviikonloppu, ”schoolies”, eli siitäkin syystä bailukansaa oli liikkeellä laumoittain. Minkäänlaisia perheitä ei näkynyt missään ja ainoat vähän vanhemmat ihmiset katukuvassa olivat Byronin vanhoja hippejä komeissa rastoissaan ja batiikkikuosisissa kaavuissaan.
Koska me ei haluttu kokea saksalaisten kohtaloa ja saada sakkoja leiriytymisestä, etsittiin Swarleylle parkkipaikka keskustan ulkopuolelta, hiljaiselta sivukadulta. Mestassa oli bonuksena naapurin villikalkkuna, jonka nimesimme Pedroksi ja jonka toimia oli mielenkiintoista seurata ruoanlaiton lomassa. Ilta menikin sitten mukavasti kaljoitellessa ja lopulta siirryttiin Great Northern ravintolaan, jossa oli jonkinlainen Movember-teemailta ja jossa siis meikäläisen movember-viikset pääsivät kaltaiseensa seuraan. Välillä yritettiin myös vaihtaa ravintolaa, mutta koska Inni on niin lapsenkasvoinen, ei sisään ollut asiaa ilman henkilöllisyystodistusta joka oli tietysti autossa. Aika absurdia.
Ilta jatkuikin sitten kolmeen asti eikä tänään olla paljoa jaksettu muuta tehdä kuin chillailla ja ottaa rennosti. Käytiin tosin aamulla paikallisilla sunnuntaimarkkinoilla, joilla vanhat hipit myivät kaikenlaista kamaa käsitöistä c-kasetteihin. Näitä audiotallentamisen teknisiä multihuipentumia hankittiinkin sitten pari kappaletta; Swarleyssa kun nimittäin on kasettisoitin. Jokatapauksessa, markkinoista paistoi loistavasti läpi Byron Bayn hippimenneisyys, eli ihan pelkästä nuorison bileparatiisista ei sittenkään ole kyse.
Tämä ilta on nyt sitten tarkoitus ottaa hivenen rauhallisemmin kuin eilen ja jos vain huomenissa ei sada aivan helvetisti, pyrkimys olisi syöksyä märkäpuvussa mereen surffilauta kainalossa. Peukut pystyyn.
-Tomppa
Viikset!! Ja G.E was right, in the end the rhythm is gonna get you..
VastaaPoistaMy point exactly...
VastaaPoista