Varsinainen Great Ocean Road jäi siis taakse, mutta vielä Warrnamboolista eteenpäin ajeltiin rannansuuntaisesti Port Fairyyn opiskelemaan haaksirikkoutumisen historiaa. Ko. kaupungin edustalla vellova lahti on nimittäin täynnä laivanhylkyjä (ainakin parisenkymmentä) ja koska mestalla ei oikeastaan mitään muuta sen kummempaa turismivalttia hihassaan ole, tarjoaa rantaviivan kävelytie kattavia kertomuksia toinen toistaan epäonnisemmista laivakohtaloista. Hylkyjä ei tietenkään pinnan päällä näy, mutta kaikkien lahdenpohjan tummempien kohtien pitäisi olla muinaisia laivanraatoja. Mene ja tiedä, mutta ainakin muhun tarina meni ihan täydestä.
Mestoilla oli myös ihan siisti kävelyreitti vanhan majakkasaaren ympäri ja pari tuntia meni mukavasti majakanvartijan 1700-lukulaista elämää fiilistellessä ja paikallista lintukantaa ihaillessa. Täytyy muuten sanoa, että tällä rannikolla on tämä nähtävyyspuoli helvetin hyvin hallussa; kaikkialla on mielettömän hyvät merkinnät ja selvitykset siitä minne pitää kääntyä, mitä missäkin on ollut, mitä missäkin on nykyään, minkälaisia näköaloja tässä nyt katsellaan, mitä eläimiä on mahdollisuus nähdä yms. Ihan loistokasta. Yleinen kiistakapula siitä, kumpi on siistimpi rannikkotie, Great Ocean Road vai viime kesänä ajeltu Kalifornian A1, ratkeaa ainakin omassa päässäni näiden kokemusten perusteella siten, että itse ajelun kannalta liputan jenkkitien puolesta, mutta näköalapaikkojen, kävelyreittien ja opastaulujen (eli ulkoilmaelämän) puolesta vaakakuppi kääntyy ehdottomasti tänne. Molempia voin kuitenkin suositella lämpimästi.
Lounasta nautittiin Port Fairyn ainoalla kadulla sijaitsevassa kahvilassa, jonka jälkeen jätettiin rannikko taaksemme ja suunnattiin Grampiansin luonnonpuistoon. Jos oli rantaa pitkin ajelu hienoa hommaa, niin kyllä oli metsän siimeksessäkin siistiä; kaikkialla vallitsi käsittämätön vihreys, omituisia lintuja lenteli joka paikassa, jylhät vuoret kohosivat majesteettisina laaksoista ylöspäin ja muutenkin tuntui vahvasti siltä, että tässä ollaan nyt melko kaukana 2010-luvun urbaanista elämänmenosta. Myös mahdollisuus siihen toivottuun kenguruhavaintoon oli liikennemerkkien mukaan läpi koko luonnonpuiston, mutta muutamien yliajettujen lisäksi emme minkäänlaisia pussieläimiä kyenneet havaitsemaan. Pari ko. raadoista oli kyllä myös niin isoja, että väkisinkin tuli mieleen että onkohan tässä nyt kuitenkaan ihan järkevää tai turvallista toivoa näkevänsä auton ikkunasta kenguruita; onkohan tämä vähän sama kuin joku aussituristi toivoisi näkevänsä hirven ajellessaan iltahämärissä kesäisessä Järvi-Suomessa?
About tunnin ajelun jälkeen saavuttiin Halls Gapin kylään, joka sijaitsee keskellä luonnonpuistoa, kahden vuorijonon välissä ja on siten soveliain tukikohta bushwalkkaamiseen. Mestassa on kuulemma joitain satoja asukkaita, mutta kolmisen tuhatta sänkypaikkaa ulkoilunnälkäisille turisteille, eli ihan jo siitä voi päätellä, että kesäkuukausina kylänraitilla on varmaan tungosta. Näin keväällä kaikkialla oli kuitenkin melko tyhjää ja heti ensimmäinen majoituspaikka johon yritettiin sisään tarjosi halvan katon pään päälle; Ned’s Bedsin vanha omistajapariskunta osoitti meille sängyt jonkun spanskimimmin kanssa samasta huoneesta, kertoi että kaapista saa ottaa leipää ja kananmunia ja poistui paikalta, jättäen meidät keskenään hostelliin, jota ei voi millään muulla sanalla kuvailla kuin ”omakotitalo”. Ei ensin oikein tiedetty onko talo heidän asuintalonsa, vai kenen ja pitääkö ovia lukita, valoja laittaa pois vai ei. Fiilis oli aika outo. Ilmeisesti näissä pienemmissä mestoissa ihmisiin luotetaan aika paljon, illemmalla löysin nimittäin ulko-oven lähettyviltä lapun jossa kehotettiin illalla tai yöaikaan saapuvia vieraita menemään goisaamaan johonkin tyhjään vuoteeseen ja selvittelemään check-innit ja maksuhommat sitten aamun tullen. Aika siistiä.
Illalla ei oikeastaan enää muuta tehty kuin katseltiin huonosignaalista satelliittitelkkaria, yritettiin kommunikoida lähes kielitaidottoman kämppiksen kanssa ja tehtiin safkaa. Suureksi harmiksemme jouduttiin poikkeamaan edellisten päivien pihvidiettistä ja syömään välillä pastaa, koska Halls Gapin ainoa ruokakauppa oli suunnilleen nelinkertaistanut ruokatarvikkeiden hinnat edellisten öiden kaupunkien elintarvikeliikkeisiin verrattuna. Kysyntää ainakin on, eli ei kauppias mikään ihan tyhmä sälli varmastikaan ole, mutta kyllähän se kieltämättä budjettimatkaajaa hieman vitutti.
Aamulla suunnattiinkin sitten heti paikallisten puistorangerien toimistoon kyselemään karttoja ja ohjeita metsissä samoiluun. Kävi ilmi, että mestoilla voi urbaanimpikin city-ihminen samoilla turvallisesti pysyttelemällä merkityillä reiteillä ja niinpä meillekin neuvottiin muutamia siistejä trackeja joita pitkin pääsee katselemaan luonnonpuiston elämää.
Ensimmäisenä suunnattiin kylästä suoraan ylös, The Pinnacle-huippua kohti ja vaikka kohde on varmaan yksi suosituimmista päiväretkien määränpäistä, oli reitin autenttisuus iloinen yllätys; polku ei todellakaan ollut mikään asvaltoitu tie vuoren huipulle, vaan kävelysuunnat oli erittäin hienovaraisesti merkitty kiviin ja puiden runkojen alaosiin antamaan summittaisia suuntimia kohti oikeaa osoitetta. Loistokasta luontokokemusta voimisti myös se, ettei metsissä ollut mitään huutavia aasialaisturistilaumoja kylvämässä suklaapatukoiden kääreitä pusikoihin vaan suurimman osan parin tunnin trekkaamisesta huipulle, sai olla melko ylhäisessä yksinäisyydessään. Aivan törkeän siistiä! Ja siistit olivat myös näkymät huipulta; alhaalla laaksossa näkyi Halls Gapin kylä, sinne johtava tie ja horisontissa muutamia taloja, mutta muuten olisi voinut luulla olevansa keskellä täysin läpitunkematonta aarniometsää. Huh!
Alaspäin tultiinkin sitten huomattavasti nousua nopeammin ja koska valoisaa aikaa oli runsaasti jäljellä, käytiin iltapäivän aikana vielä väijymässä muutamia meille suositeltuja kohteita uskollisen Toyota Jarin avustuksella. Reid’s Lookout ja sen upeat Balconies-kielekkeet, Boroka Lookout, sekä MacKenzie-putoukset tarjosivat kahmalokaupalla komeita maisemia ja tervehenkistä ulkoilmaelämää meille viime viikkoina kaupunkien vilinässä viihtyneille. Uskomattoman hienoja mestoja!
Eilisen pastan jäännöksistä koostuneen päivällisen jälkeen lähdettiin vielä uudestaan käymään Borokan näköalapaikalla tarkoituksenamme napata muutama foto auringonlaskusta vuorien taakse. Harmittavasti kuitenkin koko päivän paistanut aurinko vetäytyi pilviverhon taakse juuri kriittisillä hetkillä ja ko. kuvien ottaminen jäi seuraavaan kertaan. Ilta-ajelu ei kuitenkaan mennyt ihan täysin hukkaan, sillä kuten nyt järkikin sanoo, eläinkunta on iltahämärissä huomattavasti aktiivisempaa kuin päivänvalossa; heti Halls Gapin jäätyä taakse havaitsimme tien vieressä iltapalaansa nauttineen echidnan, eli paikallisen punkkarimuurahaiskarhusiilin ja heti ko. havainnon jälkeen tien yli pomppi vihdoin se hartaasti odotettu kenguru. Ko. pussieläin taisi kyllä myöhemmän internettutkimuksen perusteella olla wallabi (musta wallabi), mutta meitähän eivät lajitekniset pikkuseikat jaksaneet paljoa kiinnostaa; siinä auton vieressä hengaili ihan elävä kenguru, ihan omassa elinympäristössään, eikä missään eläintarhan häkissä tai muussa reservaatissa! Mahtavaa! Sitä paitsi, lähempänä Borokaa näimme toisen, hieman isokokoisemman hyppijän tienvieressä ja se oli jälkitutkimuksenkin perusteella aivan saletisti ihan oikea kenguru. Ja kun nyt havaintovihko oli saatu kunnolla auki, huomattiin takaisin kylään mennessä ihan kokonainen kengurulauma paikallisen leirintäalueen takapihan nurmikolla; kymmenen aikuisyksilöä, joista muutamilla oli poikanen mahapussissaan, rouskutteli tyytyväisinä telttailualueen nurtsia, eikä häiriintynyt yhtään suomalaisturistien salamavalojen välkkeestä. Myöhemmin illalla juttelin Ned’s Bedsin Nedin kanssa ja kundi kertoi kenguruita olevan lähettyvillä aivan riesaksi asti. Kuulemma omankin talonsa nurmikkoa saa olla harva se ilta suojelemassa. Se mikä on toisille mahtavaa eksotiikkaa on toisille ilmeisesti pelkkä tuholainen. Heh.
Koska torstaina saatiin yllättävän kattavasti samoiltua Halls Gapin lähialueen pääreitit, päätettiin perjantaina suunnata jonnekin muualle, eli ei muuta kuin kartta käteen ja arpomaan. Koska Jari oli meidän käytössä maanantaihin asti, päätettiin yllätysvetona viettää viikonloppua Adelaidessa, jonne oli viitisen sataa kilometriä matkaa. Aamiaisen jälkeen käytiin tosin vielä Brambukin aboriginaalikulttuurin keskuksessa kuulostelemassa millä kaikilla tavoilla valkoinen mies oli alueen alkuperäisasukkaita sortanut. Mielenkiintoista settiä tietysti, mutta vaikka en tietenkään minkäänlaisia kansanmurhia ja kolonialismin kauhuja kannatakaan, olisi ollut taaskin mielenkiintoista kuulla, minkälaisia aatteita niistä ajoista vastapuolella oli. Aina sama juttu, eikä varmaan mistään päin maailmaa löydy sellaista museota alkuperäiskansojen ja eurooppalaisten kohtaamista esitellään objektiivisesti molempien osapuolien kannalta.
Ajomatka Adelaideen oli Grampiansin metsien upeiden maisemien jälkeen tylsääkin tylsempi ja jossain vaiheessa tulikin mieleen, onko kyseinen mesta ihan oikeasti koko päivän autossa istumisen arvoinen. Lähtöpäätös metsistä kaupunkiin osoittautui kuitenkin oikeaksi, sillä puolen päivän maissa alkoi sataa rajusti ja samoilu olisikin ollut vähän turhan märkää hommaa.
Erityishuomiona osavaltioiden rajan ylittämisestä muuten sen verran, että Victorian puolelta Etelä-Australiaan saavuttaessa aikaero on käsittämättömät puoli tuntia! Rajalla kelloja siis käännettiin kokonaiset kolmekymmentä minuuttia taaksepäin. Kyllä siinä päivänvaloa tulee lisää niin että rutisee!
Adelaiden kaupunkiin saavuttaessa etsittiin hostellia vähän sieltä sun täältä keskustan tuntumasta, mutta aika monet mestat tuntuivat olevan täynnä. Onneksi eteen sattui joku loukko jota ei missään oppaissa oltu mainittu ja koska hintakin oli huokein moneen viikkoon, päätettiin saman tien kirjautua sisään. Hostellin omistaja oli jo hienoisissa perjantaitunnelmissa, eikä jaksanut kovin paljoa paikkoja esitellä, kuulemma hostellinpitäjätkin saavat juopua rauhassa perjantaisin. Kundi löi meille vielä tervetuliaislahjaksi pari pulloa viiniä käteen, pyysi olemaan kuin kotonamme ja häipyi jonnekin. Mesta tuntui olevan erityisesti aasialaisbackpackereiden suosiossa, koska oikeastaan kaikki muut asukkaat olivat hieman vinosilmäisempää alkuperää kuin me vaaleat viikingit ja kaikki ilmoitustaulujen viestit oli kirjoitettu lähinnä kiinalaisten ravintoloiden ruokalistoilta näyttävillä kirjaimilla. Kämppiksinäkin meillä oli pari japanilaiskundia, mutta kaikki sosiaalinen kanssakäyminen oli aika minimissä ylittämättömän kielimuurin takia. Noh, nämä asiat eivät meitä paljoa haitanneet, koska suunta otettiin sateesta huolimatta välittömästi kohti kuuleman mukaan hienoa Adelaide Central Marketia ja sen lähialueiden ruokapaikkoja.
Koska oli kuitenkin perjantai-ilta, katsoimme myös olevamme oikeutettuja pienehköihin illanviettoihin ja uuden käsittämättömän halvan neljän litran viinitonkan korkkaamisen jälkeen suunnattiin Adelaiden keskustan himinöihin ja päädyttiin johonkin ihan mukavaan pubiin, jossa ilta jatkui irlantilais-ranskalais-brasilialaisessa seurueessa about kahteen asti. Muuten ihan mukavaa illanviettoa häiritsivät dj:n käsittämättömän huonot biisivalinnat ja loppujen lopuksi Inni antoikin asiasta palautetta sen verran, ettei meille nyt ainakaan ihan heti olla vip-kortteja ko. mestaan myöntämässä. Ihan oikein kuitenkin sille levynpyörittäjäplantulle. Adelaiden yössä pintit olivat muuten Melbournen schoonereiden kokoisia. Täällähän ei nimittäin tehdä kaljan juomista mitenkään helpoksi; pintit, schoonerit, mugit, jugit, potit ja pitcherit menevät kyllä itselläni melko helposti sekaisin, eikä asiaa yhtään auta se, että eri osavaltioissa kaikki nämä lasikoot ovat ilmeisesti erilaisia. Noh, olutta saatiin jokatapauksessa täälläkin nautittua aivan riittävästi.
Lauantaina suunnattiin vasta lounasaikaan kaupunkia katselemaan, mutta sään ollessa edelleen huomattavan kostea, jouduttiin aina välillä dyykkaamaan sateensuojaan johonkin kauppaan tai kahvilaan. Adelaide vaikutti kuitenkin aika rajusti Melbournea pienemmältä ja ydinkeskusta saatiin koluttua sateesta huolimatta. Aivan keskustassa on mahtava kävelykatu, jonka sikataideteokset herättivät erityistä huomiota.
Sateen tauottua iltapäivällä mentiin vielä kävelemään paikalliseen kasvitieteelliseen puutarhaan, jossa päähuomion veivät kolmet mestoilla olleet hääjuhlat. Seurailtiin mielenkiinnolla sivummalta, kuka morsiamista menettää ensimmäisenä hermonsa huonoon säähän tai viereisen puiston intiafestareilta kaikuneeseen östür-poppiin. Mitään sen kummempia raivareita ei kuitenkaan nähty ja pettyneinä siirryttiin hostellin viereiseen pubiin katsomaan Australian ja Uuden-Seelannin välistä Bledisloe Cupin rugby-matsia. Molempien kansojen edustajia oli runsaasti paikalla ja tunnelma oli kohdallaan aivan Australian yliajalla tekemään voittomaaliin asti. Joku aussisälli yritti ottelun tuoksinassa meillekin ko. pelin unohtuneita sääntöjä opettaa ja luulisin nyt loppujen lopuksi ymmärtäväni aika hyvin rugbyn saloja. Taas siihen asti kunnes unohdan seuraavan kerran.
Sunnuntaina olikin sitten taas pakko lähteä ajelemaan Melbournea kohti. Karut 800 kilometriä sateisella moottoritiellä oli kyllä erittäin puuduttava tapa käyttää sunnuntaipäivä, mutta minkäs teet. Päätettiin jäädä viettämään yötä Ballaratin kultarynnäkkökaupunkiin noin sadan kilsan päähän Melbournesta ja koska kyseessä ei todellakaan ollut mikään sykkivä bilekaupunki, vaan enemmänkin historianörttien larppimesta, jouduttiin tyytymään mestan ainoan hostellin ylihinnoiteltuun huoneeseen. Iltaa vietettiin syöden maailman huonoimman kiinalaisen takeaway-mestan safkoja ja katsellen Australian ja Sri Lankan välistä krikettimatsia. Kämppiksinä olleen aussiperheen isä yritti opettaa meille jonkin verran kriketin sääntöjäkin, mutta en nyt vielä näillä kokemuksilla pysty sanomaan ymmärtäväni aivan kaikkia peliteknisiä yksityiskohtia. Kohta alkaa kuitenkin kuulemma taas Ashes-turnaus Englantia vastaan, eikä kriketin seuraamiselta voi välttyä, eli eiköhän sekin laji jossain vaiheessa tutuksi tule.
Tänään puskettiinkin sitten heti aamusta Melbourneen palauttamaan Jari. Kiesi kesti koko viikon loistokkaasti (ihan aina näinkään ei ole ollut; jos et tiedä, kts. www.operaatiomiami-sanfrancisco.blogspot.com) ja oli palautettaessakin kuulemma priimakunnossa, eli minkäänlaisia jälkiselvittelyitä ei tällä kertaa tarvinnut käydä läpi. Seuraava majapaikka oli jo pari viikkoa sitten varattu erittäin siistiksi mestaksi osoittautuneesta Collingwoodin kaupunginosasta ja niinpä rinkat siis nostettiin selkään ja laitettiin jalkaa toisen eteen. Olisi voinut luulla, että ihan selkeällä katuosoitteella varustetun hostellin löytäminen lähes sivistyneen maan lähes sivistyneestä kaupungista olisi ollut melko helppo suoritus, mutta ainapa asiat eivät ole niin kuin uskoisi; parin tunnin edestakaisen kävelyn Johnston Streetillä jälkeen oltiin jo aivan varmoja siitä, että meitä on kusetettu rajusti, eikä koko Collingwood Accomodationsia ole olemassakaan. Viimeisenä oljenkortena Inni ilmoitti kävelevänsä koko monta kilometriä pitkän tien päästä päähän varmistaakseen asian ja kuinka ollakaan, hartaasti etsitty hostelli löytyi kuin löytyikin. Kävi ilmi, että Johnston Streetin numerointi alkaa viisi kertaa ykkösestä, riippuen siitä minkä kaupunginosan alueella ollaan. Nerokasta, eikö? Kyllä näissä Ausseissa vain ihan selvästi näkyy näin vuosisatojenkin jälkeen vielä se brittiläinen kansanperinne.
Hostellinpitäjästä muuten vielä sen verran, että kundi olisi mennyt heittämällä taannoisen top3-listauksen ”omituisimmat majatalonpitäjät”-kärkikolmikkoon; kaveri piti meille ikään kuin jonkinlaisen puhuttelun/kokeen ennen kuin suostui majoittamaan meidät, jotka olimme kuitenkin tehneet ihan laillisen varauksen netistä etukäteen. Ideana oli kuulemma säilyttää hostellissa tietty kansalaisuuksien ja ihmistyyppien harmonia; ei saa olla liikaa saksalaisia, eikä liikaa irkkuja. Suomalaisista ei kuulemma ole paljoa kokemuksia, mutta jos hän käsitti meidän kansanluonteemme oikein, loppuviikosta pitää mennä heittämään yksi hollantilainen pihalle. Jos siis me sovimme hostellin karmaan. Koko hostellibisnes on kuulemma yhtä suurta palapeliä. Melko omituista settiä.
Jep, nyt olisi sitten tarkoitus lähteä kaupungille katselemaan maanantai-illan hulinoita, joiden pitäisi tänä maanantaina olla melkoiset; huomenissa Melbournessa ravataan jonkinlaiset hevosskabat (Melbourne Cup - Celebration That Stops The Nation) ja sen kunniaksi koko päivä on yleinen vapaapäivä! Kieltämättä omituista sekin…
-Tomppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti