Täällä ollaan, Great Ocean Roadin varrella, tai jos ihan tarkkoja ollaan niin oikeastaan jo tien päässä. Joka tapauksessa, marssittiin heti maanantaina check-outin ja aamiaisen jälkeen ydinkeskustan toiselle puolelle Hertzin toimistoon josta meille luovutettiin menopeliksi pieni ja näppärä Toyota Jari. Ja eikun matkaan.
Sompailtiin onnistuneesti keskustan läpi moottoritien alkuun, ja siitä etelään kohti Geelongia valtavien kromihirviörekkojen suhahdellessa ohi milloin miltäkin puolelta. Noin tunnin ajelun jälkeen saavutettiin sitten varsinainen ajelukohde saapuessamme Torquayhin, joka ainakin jonkun turismilautakunnan mukaan on Australian surffipääkaupunki. Kaupunkiin tullessa katuja reunustivat lähes pelkästään eri surffimerkkien outlet-liikkeet ja oletettavasti kesän tullessa aivan tupaten täyteen ahdetut surffimajatalot. Painuttiin toki heti ensimmäisenä rantaan, jossa useampikin paikallinen surffihirmu uhmasi jäätävää tuulta ja varmasti vieläkin jäätävämpää vettä ja olivatpa jotkut painuneet mereen kajakkienkin kera. Kyllähän ne mahtavat rantamaisemat ja houkuttelivat itseäkin kiskomaan märkäpukua päälle ja painumaan aaltoihin, mutta kun farkuissakin paleli, päätettiin moinen hauskuus jättää suosiolla muutaman viikon päähän New South Walesin ja Queenslandin rannoille.
Käveltiin aikamme tutkien rantoja kunnes hypättiin takaisin sähäkänsiniseen Jariin ja jatkettiin matkaa rantatietä eteenpäin. Matkan varrelle osui useampikin surffikisoistaan tunnettu ranta, Split Pointin vanha majakka ja kymmeniä näköalapaikkoja joista pystyi ihailemaan rannoille iskeytyvää merta ja horisonttia jonka toisella puolella on ainoastaan etelänapa. Jotenkin meri ja aallot tekivät yllättävän suuren vaikutuksen, vesi kun on yhtä leppoisan sinistä kun Kaakkois-Aasian sukellusparatiiseissa, mutta paiskautuu rannoille kuin karu Itämeri, omituinen kontrasti. Ja sen verran kunnioitusta herättävä, että kun rannalla lukee ”uiminen kielletty”, niin ei tulisi mieleenkään jättää varoitusta huomioimatta.
Iltapäivästä olikin aika miettiä mihin sitä menisi nukkumaan, sillä kun yölämpötilat huitelevat kuitenkin vielä lähes pakkasen puolella ei yö Jartsan penkeilläkään houkuttanut. Seuraava taajama Anglesea olisi tarjonnut joko ylihinnoitellun ja limaisen sedän pyörittämän motellin tai kaupungin perimmäiseen taloon kyhätyn hostellin, joten tehtiin oikeaksi osoittautunut ratkaisu ja jatkettiin vielä kymmenisen kilsaa pidemmälle Lorneen. Lornen ensimmäinen havaittu hostelli oli vielä näin keväällä kiinni, mutta supermarketin takaa löytyikin sitten jättipotti; valtavan puutarhan keskellä oli muutamia mökkejä ja hostellina toimiva rakennus jossa oli iso terassi, grilli ja täydellisesti varusteltu keittiö, joka ei ollut pelkästään terveystarkastajalle kelpaavan puhdas, vaan Monica-puhdas. Loistavaa!
Ei muuta kun pikainen visiitti markettiin josta napattiin mukaan lihoja ja kasviksia grilliin ja aamupalatarvikkeet seuraavaksi päiväksi. Kaiken sortin lihan on muuten aivan käsittämättömän edullista täällä, kaksi kunnollista pihviä saa halvemmalla kuin esimerkiksi kaksi avokadoa. Ja molemmat on kuitenkin tuotettu sadan kilsan säteellä. Uskomatonta, mutta sen verran harvoin tulee pihvejä syötyä että ei me missään nimessä valiteta. Yhtäkkiä kesken idyllisen grilli-illallisen terassille lennähti yllättäen kymmenkunta papukaijaa. Siis papukaijaa, aivan livenä, ei minkään lintutarhan verkon alla. Cool. Ja eivät todellakaan olleet mitään säikkyjä tapauksia, sen verran ilmeisesti tottuneita ihmisiin että sai oikein pihviään suojella.
Linnut siinä sitten elämöivät pihapuissa mutta ihmisasukkaat olivatkin sitten rauhallisempaa porukkaa; paikka oli selvästikin hieman enemmän aikuisten hostelli, sillä kun Melbournen All Nationsissa humalaiset jalkapalloilijat riehuivat pitkin common roomia ja joku katseli Amercian Pieta, täällä katsottiin telkkarista ajankohtaisohjelmaa, puhuttiin politiikkaa ja taloutta, ja esiteltiin kuvia lapsista ja kummilapsista. Kieltämättä ihan virkistävää. Vaikka irlantilaistyttö halusi virkistää makuuhuonetta hieman liikaakin laittamalla lämmityslaitteen pois päältä, kun oli kuulemma liian kuuma. Siis voi jösses, kun on kerrankin saatu jonnekin imperiumin vaikutuspiiriin rakennettua suht järkevä lämmityssysteemi, niin yksi sankari kaipaa kotoisaa tuulen huminaa nurkissa. Mä en varmasti koskaan tule ymmärtämään irkkuja ja brittejä talonrakennus- ja lämmitysasioissa.
Tämä varmasti maailman kaunein hostelli oli joka tapauksessa sen verran miellyttävä että harkitsimme jo hetken jäävämme seuraavaksi päiväksi Lornen lähistölle ja vielä toiseksi yöksi samaan paikkaan, mutta aamusta päätimme kuitenkin jatkaa matkaa alkuperäisen suunnitelman mukaan pitkin B100:sta, eli Great Ocean Roadia.
Tiistain ensimmäinen kohde oli Erskine Falls -vesiputous kymmenisen kilometriä Lornen pikkuruisesta keskustasta, joka ei edelleenkään vetänyt massivisuudessaan vertoja Filippiinien Tappia-putokselle, mutta korkeutta oli lähes yhtä paljon (38m) ja putous muodosti saniaisten kuorruttamaan metsään pienen puron jonka laidoilla kirmailtiinkin jonkin aikaa, vaikka varsinaiseen bushwalkiin ei oltukaan varustauduttu.
Seuraava stoppi tehtiin sinänsä tylsän kuuloiseen paikkaan, Kennett Riverin leirintäalueen parkkipaikalle, mutta muutaman sadan metrin kävelyn jälkeen alkoi puissa näkyä koalia (taipuuko se näin?), jopa ihan pieniä poikasia jotka lajilleen uskollisesti tyypillisesti lähinnä koisasivat oksanhaaroissa ja välillä rapsuttelivat karvaisia korviaan. Ja olivat uskomattoman suloisia. Ja ihan jälleen ihan aidossa oikeassa elinympäristössään, ei mitenkään turistien iloksi paikalle raahattuna. Poislähtiessä kohdalle sattunut puistorangeri kertoi että otuksia on alueella jopa hieman liikaa, niillä kun ei ole ihmisen lisäksi luontaista vihollista, ja nykyinen populaatio on nakertanut eukalyptuksia vähän turhankin paljon.
Lounaan ja hetkellisen sateenpitämisen jälkeen oltiinkin jo koko rantatien varmasti tunnetuimman yksittäisen nähtävyyden kohdalla, nimittäin kivimuodostuman nimeltä Twelve Apostles. Mulle jäi hieman epäselväksi mitä kaikki kivet noihin apostoleihin laskettiin mukaan, ja oliko niitä enää kahtatoista jäljellä, mutta maisemat olivat ehdottomasti komeat eikä edes se että aivan joka ikinen rantatietä kulkevan turistibussin matkustaja palloili näköalapaikoilla haitannut maiseman ihailua. Itse kivipaadet olivat samantyylisiä muodostelmia kuin esimerkiksi El Nidossa tai Halong Baylla, mutta eihän sitä koskaan ole nähnyt tarpeeksi kaunista maisemaa.
Pakko kuitenkin lisätä edelliseen, että jos apostoleille asti matkustaa, kannattaa ehdottomasti jatkaa vielä parikymmentä kilometriä pidemmälle jossa luvassa on ainakin pari vähemmän tunnettua, mutta aivan yhtä vaikuttavaa näkyä. Ensimmäinen oli Loch Ard Gorge, rantaan muodostunut jyrkkä vuono jonka tyyliset muodostelmat liittyvät oleellisesti alueen menneisyyteen suosittuna ja vaarallisena laivareittinä (tätä pätkää rannikosta kutsuttiinkin nimellä Shipwreck Coast). Toisesta hienosta näköalasta, Bay of Martyrsista ajoimme jo kertaalleen ohi, mutta nopea vilkaisu autonikkunasta teki sen verran suuren vaikutuksen että käännyimme vielä takasin katsomaan tarkemmin ja tietty nappaamaan muutaman kuvan. Näissä kohteissa rantaan vaahtoavat aallot erottuivat erityisen selkeästi ja opastaulu muistuttikin että täällä ei ole koskaan tyyntä. Aika hurjaa.
Jälleen oli yöpaikan etsimisen aika, ja koska Ocean Road alkoi tässä vaiheessa kaartua poispäin mereltä eikä pikkukaupungeissa ollut tarjolla kuin juustomuseoita, ajettiin suoraan rannikon ”pääkaupunkiin” Warrnambooliin jossa on huimat 28 000 asukasta. Mutta on myös hostelli josta löytyi tilaa ja hyvä keittiö, eli kamat sisään ja pihvit jälleen tulille. Tähän ruokavalioonhan voisi jopa tottua.
Virallinen Suuri Rantatie tuli ajeltua läpi näissä parissa päivässä, mutta huomenna jatketaan vielä jonkin matkaa rannikkoa eteenpäin ennen kuin koukataan sisämaahan Grampiansin kansallispuistoon. Matkalla ollaan myös bongattu oikeastaan kaikkien campervaneja vuokraavien firmojen autot, mukaan lukien meidän tuleva Brizzy, ja hyvältä näytti. Jopa hieman harmitti että oltiin vain Jarilla liikenteessä, vaikka totuus on se että miellyttävään camperasumiseen täällä on kyllä vielä liian kylmä.
Eläinhavainnot olivat tosiaan kohokohtia maisemien lisäksi, mutta yhtään kengurua ei ole vielä(kään) nähty, vaikka australiakliseisiä varoituskylttejä oli koko matkan varrella. Jos mukaan ei lasketa yhtä kuollutta tien varressa (ei hyvä alku) ja eikä yhtä ehkä-havaintoa pimeällä parkkipaikalla. Ja se kookaburra pitää vielä googlata että voi varmistaa mahdollisen havainnon.
Team Jari palaa asiaan.
- Inni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti