Selamat malam. Saavuttiin siis tiistaina illansuussa tänne Malesiaan pitämään vähän lomaa rottientäyteisistä guesthouseista, luteisista limalakanoista ja suihkuista, joista ei tiedä ovatko ne vedetty suoraan viemäristä vai miksi vesi on niin ruskeaa. TeeTee ja Pipsa ovatkin tarjonneet meille hyvän seuran lisäksi käsittämättömän siistin ja saletisti halvimman mahdollisen majoitusvaihtoehdon nyt jo viiden päivän ajan ja voin kyllä sanoa että on tässä sielu levännyt.
Tiistai-iltaan ei oikeastaan mahtunut mitään muuta kuin siirtyminen junalla KLIA:lta keskustaan josta jatkettiin paikallisoppaiden mukana Villa Puterin vierasmajaan, joka paikallistyylin mukaan ei ole rakennettu ainakaan katutasoon. Biksi on siis vaatimattomasti 28. kerroksessa ja ikkunoiden näkymä on luonnollisesti Petronasin kaksoistorneja ja siten Kuala Lumpurin vaatimattoman matalasti rakennettua keskustaa kohti. Aika kingiä!
Keskiviikkona isäntäpariskunta hävisi duuniin joskus aamun tunteina, mutta vierashuoneessa goisattiin melkein puoleen päivään asti. Yli kymmenen tuntia tauotta ensimmäistä kertaa sitten toukokuun alun! Eipähän kerrankin tarvinnut lähteä puskemaan kukonlaulun aikaan mihinkään, kuunnella mitään oopperaa kuudelta aamulla, herätä viereisen huoneen jurrisen matkalaisten kolisteluihin keskellä yötä, eikä tänne pilvien tasalle paljon myöskään liikenteen melu kuulu. Mahtavaa! Fiilis oli tosiaan niin loistava, ettei jaksettu poistua päivän aikana kämpästäkään mihinkään muualle kuin viereiseen ostariin hakemaan vettä.
Noh, illalla tosin puskettin viereisen Chow Kitin alueelle safkaamaan erittäin asialliseen paikallisväen suosimaan eateryyn. Ei oikeastaan tiedetty yhtään mitä tilattiin, mutta kaikki maistui erittäin hyvältä, eikä laskukaan ollut mitenkään suuren suuri. Ainoana oikeana ihmetyksen aiheena olivat kuitenkin ruokajuomat; Malesiahan on harras muslimimaa, eli palanpainikkeeksi ei todellakaan ollut tarjolla bisseä, viiniä, eikä mitään muutakaan alkoholipitoista. Sanomattakin on selvää ettei suomalainen sellaista kohtelua kauaa kestä ja parin tunnin ruokailusession jälkeen lähdettiinkin parantamaan maailmaa ja vaihtamaan reissukokemuksia päivällä hankittujen Anchor-oluiden ja paikallistuotantoa (?) olevan ginin voimin takaisin kotipesään. Brenkut oli muuten poistettu ruokakaupan erityiseltä non-halal osastolta, joka sisältää lähinnä alkoholi- ja sianlihatuotteita. Bisset ja pekonit on siis varmaan ihan meitä miehiä ajatellen laitettu kätevästi omaan osioonsa, ettei maskuliinisempien shoppailijoiden tarvitse panikoida missään gay-vihannestiskeillä tai neitimäisillä kasvorasvaosastoilla.
Torstaina oli tarkoitus suorittaa vaikka minkälaisia turistiohjelmanumeroita, mutta niin vain kello oli lähempänä neljää iltapäivällä kun päästiin hyökkäämään kohti kaupungin vilinää. Mentiin pariksi tunniksi ydinkeskustaan pyörimään kunnes oli aika hypätä taksiin ja karauttaa TeeTeen duunipaikalle, eli Limkokwingin yliopistolle. Mestoilla oli oppilaskunnan järjestämä ”Heal The World - Help Pakistan”-konsertti ja koska ajatus malesialaisesta hyväntekeväisyyskeikasta tuntui jo alunperinkin melko eksoottiselta, ei tilaisuutta haluttu jättää väliin. Paikallisesta ajantajusta kertoo muuten se, että lippuihin oli painettu edellisen viikon päivämäärä; keikka siis myöhästyi vaatimattomalla viikolla. Mitäs pienistä.
Kunniavieraana, pakkasen puolelle viilennetyssä auditoriossa oli jotain jengiä Pakistanin suurlähetystöstä, yliopiston johtajistoa, sekä Venezuelan suurlähettiläs. Tietty Venezuelan suurlähettiläs, miksi ei olisi ollut? Show alkoi hulluilla heimorummutusesityksillä ja jatkui astetta hitaammin, kuolettavan tylsillä, mutta tahattoman koomisilla practical english-aksenteilla vedetyillä juhlapuheilla. Kuoro esitti tietysti Heal The World-biisin ja muutamat oppilaskunnan jäsenet kävivät huitomassa omat musiikkinumeronsa apatian vallassa torkkuneen yleisön edessä. Sähköä iltaan saatiin pakistanilaisen opiskelijan puheen aikana; palavasilmäinen, perinneasuun sonnustautunut kundi tasapainoili puheessaan militantin julistamisen ja suoranaisen hulluuden rajamailla ja päätti lähinnä kansankiihotukseen sopineen puheenvuoronsa yritykseen saada koko yleisö chanttaamaan ”Pa-kis-tan, Pa-kis-tan”! Hommasta oli kyllä rauhankonsertti aika kaukana. Showta jatkettiin samaan tyyliin kun pakistanilaiset perinnetanssit lähtivät käsistä ja lavan eteen muodostui jonkinlainen Punjabi-moshpit. Jatkossa kuultiinkin sitten korealaista punkkia, beatboxausta, filppiiniläistyylisen imelää poikabändipoppia, raakaa aasialaista gangsta rappia ja muuta. Koko homman kruunasi sähköjäniksen lailla lavalla hyppinyt bangladeshilainen adhd-juontaja. Parilla sanalla sanoen; ihan mielenkiintoinen ilta.
Seuraavana päivänä viritettiinkin sitten kellot herättämään seiskalta, jotta ehditään kunnon turistien tavoin jonottamaan lippuja Petronasin kaksoistornien skybridgellä käymiseen. Ko. mestaan myydään joka päivä tasan 1640 flabaa ja lunastaakseen paikkansa auringossa, on paikalla oltava reilusti ennen lippukiskan aukeamista. Pari aamu-unista tuntia kului siis ihmetellessä kiinalaisten turistien jonotustaitoja Petronasin kellarissa. Kuala Lumpurissa ajeltiin tänä viikonloppuna myös jonkinlaiset brömistelykilpailut ja kinukkien lisäksi toisen puolen halukkaista lipunsaajista muodostivatkin innokkaat hornulamopoturistit. Meininki oli välillä aika eläimellistä, mutta kyllä ne liput sieltä vihdoin irtosivat.
Meidän vuoromme skybridgellä käymiseen oli kolmen aikoihin iltapäivällä, eli aikaa jäi vielä reilusti muutamissa keskustan ostoshelveteissä hengailuun. Kaikkien hyvien suurkaupunkien tapaan Kuala Lumpurissakin on lukematon määrä järjettömän kokoisia ostoskeskuksia; luksusbrändejä myyvä Suria KLCC, paikallista basaarikulttuuria edustavat Sungei Wang ja Low Yat, sekä valtava MidValley MegaMall vain muutamia mainitakseni. Tehtiin siis joitakin välttämättömiä ostoksia ja puskettiin iltapäivästä takaisin Petronas-torneille. Enemmänkin olisi tehnyt mieli tuhlata rahaa, mutta koska seuraavat viitisen kuukautta ovat vielä yhteisen sopimuksen perusteella sekä reissubudjettiin liittyvien finanssimaailman lainalaisuuksien johdosta täydelliseen shoppailukieltoon kuuluvaa aikaa, ei välttämättömyyksien lisäksi sen suurempia ostoksia tehty.
Itse turismin multihuipentuma olikin sitten karjalauman ajaminen ylös torniin; ennen vierailua katseltiin Petronasin 90-luvulle jäänyt brändivideo, portilla lyötiin lappuja kaulaan ja odoteltiin hissiä oman ryhmän kanssa täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Ylhäällä, 41. kerroksessa sai viettää aikaa tasan 15 minuuttia. Piste. Näkymät olivat ihan komeat, ei siinä mitään, mutta kun TeeTee ja Pipsakin asuvat 28. kerroksessa ei korkeus nyt niin kummalliselta tuntunut. Ihan hauska käynti kuitenkin, mutta olisi ehkä sittenkin pitänyt mennä Menara-torniin, joka on korkeampi ja jossa pääsee huipulle asti.
Loppupäivä käytettiin MegaMallilla hengailuun, sekä kalaruokien syömiseen japanilaisen ravintolaketju Sushi Kingin sushi-hihnan ääressä. Taaskin oli jotenkin outoa, ettei oluesta tai sakesta voinut ruoan kanssa haaveillakaan. Höh. Tässä kaupungissa on kyllä aivan ydinkeskustaa lukuun ottamatta erittäin vaikea esimerkiksi ”poiketa yhdelle”. Toisaalta, rehellisyyden nimissä ”yhdelle” poikkeaminen on melko vaikeaa myös niissä maissa missä brenkkua myydään vapaammin.
Eilinen, lauantai menikin sitten taas lähinnä kämpillä rentoilemiseen. On kyllä erittäin siistiä voida pitkästä aikaa hengailla rauhallisissa, puhtaissa ja ilmastoiduissa sisätiloissa ihan vapaasti ja olla tekemättä mitään sen kummempaa. Yllättäviä juttuja sitä fiilisteleekin. Jottei päivä olisi kuitenkaan mennyt aivan vihkoon, painuttiin illalla vielä takaisin MegaMallille väijymään leffaa. Wallstreet 2 ei yltänyt parikymmentä vuotta vanhan ensimmäisen osansa tasolle, mutta tarjosi ihan mukavaa viihdettä lauantai-iltaan. Leffaelämyksen meinasivat tosin pilata muutama leffateatteriin raahattu kiljuva vauva (mitä v*ttua nyt taas; kyseessä kuitenkin iltaleffa), sekä aasialainen lapsentasolle jäänyt huumorintaju. Aikuisten miestenkin oli taas aivan pakko hihittää mitä lapsellisimmissa kohdissa; että ”hihhih” kun on hassunnäköinen vanha setä ”hihhih”.
Tänään oli ohjelmassa vierailu hieman kaupungin ulkopuolelle; Batu Cavesin hindu-temppeliin. Venäläisen vaihtoauton epävarmuudella toimiva Kommuter-linjan juna vei meidät kätevästi suoraan luolan porteille ja jalat kantoivat kuin kantoivatkin koko 272 askeleen matkan ylös jyrkkiä rappusia. Luola oli valtavan kokoinen ja varmasti erittäin siisti paikka minkä tahansa uskonnon harjoittamiseen. Paikalla ei ollut edes mitenkään överisti turisteja, eli vierailu oli oikeastikin ihan mukava. Pientä varjoa temppelistä nauttimiseen heittivät kuitenkin mestoilla asustaneet apinat, jotka ryöstivät kaiken minkä vain käsiinsä saivat; varomattomat ihmiset menettivät muovipusseja, kokistölkkejä ja lähes kameroitakin.
Lievästi apinapelkoisina paettiin tietysti hyvässä järjestyksessä mestoilta ja pelastauduttiin stogella takaisin keskustaan. Matkalla Bangsarin iltamarkkinoille poistettiin vielä junaliput Singaporen puolelle muuttamiseen tämän viikon aikana. Harmittavasti pitää jättää keskiviikkona ilmainen majoitus siisteissä sisätiloissa sekä erinomainen seura taakseen ja lähteä kohti Australian rannikkoja, eli kaikki hyvä siis loppuu aikanaan, jos tällaista ilmaisua nyt tässä tapauksessa voi käyttää.
Jäljellä on kuitenkin vielä pari päivää Kuala Lumpuria ja mikäs siinä, kaupunki on osoittautunut ihan mukavaksi mestaksi. Sivistysasteeltaan KL sijoittuu jonnekin Manilan kaaoksen ja Singaporen kliinisyyden väliin ja suurin osa asioista tuntuu toimivan melko mukavasti. Julkisella liikenteellä voi liikkua paikasta toiseen, jengiä ei ole kaduilla aivan liikaa ja hintatasokin on toistaiseksi ihan kohdillaan. Kusetusyritykset rajoittuvat urpoihin taksikuskeihin, mutta paikallisoppaiden kokemuksella käbien hinnatkin on saatu painettua ihan järkevälle tasolle. Sopivan hintaisia baareja ei tosiaan liiemmälti ole, mutta eipä sille taida mitään voida; ateististen tapaprotestanttien hiljainen kapina ei tällaisessa miljoonakaupungissa paljoa paina.
-Tomppa
PS. Tiistaina tulee taas vastaan sellainen päivä, jolloin olisin mieluummin jossain aivan muualla kuin tällä reissulla, nimittäin Stadikan kotoisessa Pohjoiskaarteessa seuraamassa Huuhkajien kotiavausta Unkaria vastaan. Olen äärimmäisen kateellinen kaikille jotka paikalle pääsevät. Matsi herättää vielä siinäkin mielessä aivan erityisiä tunteita, että muistan usein liiankin elävästi painajaisunissani edellisen matsin Stadikalla Unkaria vastaan vuonna 1997; järkyttävän lopun kuolemanhiljaisuutta ja syksyiseen rankkasateeseen sekoittuneita kyyneleitä ei varmaan mikään pyyhi pois mielestä. Jos jollain ei ole käsitystä siitä mistä tässä on kysymys klikkaa tästä. Mielenkiintoinen fakta on muuten se, että näiden karsintojen viimeinen matsi on vieraissa Unkaria vastaan ja olenkin monesti sanonut, että yksi elämäni upeimmista hetkistä tulee olemaan ko. matsin loppuvihellyksen aikainen fiilis Budapestin Ferenc Puskas-stadionilla kun Suomi on varmistanut paikkansa EM-kisoissa. Ehkä se saisi vuoden 1997 arvet parantumaan… Oi Suomi on!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti