18.10.2010 Pint On Punt, Melbourne, Australia

Kengurumeininki

Perjantaina päästiin sitten vihdoin vaihtamaan mannerta; Aasiasta Oseaniaan Singapore Airlinesin siivittämänä kesti sellaiset seitsemän tuntia ja vaikka lento muuten meninkin ihan mukavasti, pitivät viereisillä penkkiriveillä asustaneet neljä alle puolen vuoden ikäistä lasta, sekä takanamme istuneet liikuntarajoitteiset ja helvetin ärtyisät vanhukset huolen siitä ettei unia tarvinnut paljon katsella. Melbourne Internationalille rantautuikin siis kaksi aika zombiemaista matkustajaa seitsemän aikoihin aamulla. Hieman alle puolen tunnin yöunilla oli aika vaikea repiä huumoria immigrationista ja muista tullimuodollisuuksista, mutta kaikesta selvittiin lopulta ihan mukavasti ja jopa rinkat ja kitarakin rantautuivat Australiaan aivan kuten piti.

Ensimmäinen australianyllätys odottelikin sitten heti kun ulkotiloihin päästiin; kolme astetta lämmintä ja jäätävä tihkusade olisivat voineet yhtä hyvin olla suomalainen syyssää kuin australialainen kevätsää. Eikä niitä luvattuja kenguruitakaan näkynyt missään! Huijattu olohan siitä tuli välittömästi. Kuusi kuukautta rinkan pohjalla maanneet farkut, kengät ja rotsit löytyivät kuitenkin melko nopeasti ja matka jatkui skybussin kyydissä kohti keskustaa. Dösän ikkunasta katseltuna kaupunkikuva oli tutun englantilainen; helvetin kylmä sää ja ihmisillä päällä shortseja, släbäreitä, wifebeattereita, sekä kaikkien näiden ja esimerkiksi toppatakkien ja villapipojen epäpyhiä yhdistelmiä. Aivan kuin Lincolnissa/Lontoossa/Nottinghamissa tai missä tahansa muussa englantilaiskaupungissa olisi ollut.

Majapaikaksi muutaman puolivillaisen nettihaun perusteella valikoitunut Pint On Punt-hostelli löytyi mukavasti sporamatkan päästä St. Kildan kaupunginosasta, mutta koska kello tosiaan oli vasta yhdeksän aamulla, jouduttiin dormitoriopaikkojen vapautumista ja siten päiväunia odottelemaan vielä puolen päivän yli. Nuokuttiin siis muutama tunti hostellin alakerran pubissa ja juotiin teetä. Näistäkin toimista tuli tietysti elävästi englanti mieleen; sisätiloissa kun oli jäätävän kylmä ja pubia lämmitettiin kahdella hikisellä kaasutakalla. Baarituolilla torkkuessa ei tosiaan välillä muistanut millä puolella maapalloa oltiin.

Joskus kahdentoista jälkeen meille saatiin vihdoin raivattua jonkinlaiset nukkumasijat ja kuinka ollakaan samassa neljän hengen dormitoriossa asusteli yhden irkkukundin lisäksi suomalainen heppu. 19-vuotias mikkeliläinen kundi toivotti meidät tervetulleeksi sanomalla puhelimeen ”vittu taas tänne tulee jotain urpoja, mut ei ne kuitenkaan suomea puhu”. Alkukankeuden ja anteeksipyytelyiden jälkeen hemmo osoittautui kuitenkin ihan mukavaksi sälliksi ja selvisi että hän oli viettänyt jo muutaman viikon Melbournessa raksahommissa. Muutenkin tuntui siltä, että kaikki hostellin, etupäässä irlantilaiset ja saksalaiset asukkaat olivat Australiassa nimenomaan duunihommissa pitämässä lukion jälkeistä välivuotta ja iältään sieltä parinkympin korvilta. Jengi katseli meitä vähän siihen tyyliin, että ”mitäs ne setä ja täti täällä nuorison seassa tekevät”. Ja ”noiden täytyy olla jotain rikkaita kun niiden ei tarvitse tehdä duunia”, kun kysyttäessä sanoimme ettei meillä varmaan ole aikaa hakea mitään töitä. Noh, ihan kiva ilmapiiri Pintissä tuntui kuitenkin olevan, eikä alakerran pubi tosiaan haittaa asiaa pätkääkään.

Muutaman tunnin päiväunien jälkeen olikin aika lähteä kohti lauantaipäivän päätapahtumaa; Melbourne Victoryn ja Sydney FC:n välistä futismatsia komealla Etihad-stadiumilla johon olin fiksuna kundina ostanut liput jo muutamaa viikkoa aikaisemmin. Eihän kuningaslaji täällä tietysti yhtä isoja tunteita herätä kuin esimerkiksi Victorian osavaltion kansallispeli aussifudis, mutta erittäin suurella mielenkiinnolla odottelimme minkälainen meininki Australian A-liigan suurimmassa yksittäisessä ”grudge-matchissa” olisi. Stadika löytyikin mukavasti aivan rautatieaseman vierestä ja lippujennoutokojukin sen lähettyviltä ilman sen kummempia sekoiluja. Ihan siistiä kun pitkästä aikaa kysymällä kysymyksen sai vastauksen jollain ihan selkeällä kielellä.



Matsin ennakkofiilistelyt eivät olleet ne kaikkein parhaat; edelliskauden mestari, Sydney ei ollut voittanut vielä pelin peliä, eikä kaikkien aikojen menestyneimmällä jengillä, Melbourne Victoryllakaan ollut tällä kaudella montaa voittoa vyöllään. Kaiken lisäksi edellisviikonlopun paikallispelissä Melbourne Heartia vastaan oli vielä tullut rumasti rotsiin, eli gloryhunttereita oli turha stadionille odottaa. Sydneyn faneista paikalla olivat ainoastaan satakunta fanaattisinta ja Melbournen fanikatsomoihin (Jep, fanikatsomo molemmissa päissä stadikaa; vähän outo järjestely?!) ahtautui hieman toista tuhatta uskollista. Valtavalle stadionille oli näiden lisäksi eksynyt viitisentoistatuhatta muuta katsojaa ja ennen matsia tunnelma yli 50 000 vetävällä areenalla oli tosiaan melko kolkko.



Peliä edelsivät amerikkalaistyyliset show-numerot, joissa kaikkien kansojen yhtenäisyyttä ja jotain muuta huuhaata kuvastettiin eurooppalaisilla, aasialaisilla ja amerkkalaisilla tanssiesityksillä, sekä satojen pikkulasten marssittamisella kentälle heiluttamaan kaikkien maailman valtioiden lippuja. Useasti olen Suomessakin miettinyt, että miksi näitä myötähäpeänumeroita on aina pakko puskea lätkä- ja fudismatsien kylkeen. Eikö joskus voitaisi luottaa siihen, että itse illan päätapahtuma on tarpeeksi vetovoimainen viihdyttämään maksavaa yleisöä? Välillä tuntuu siltä, ettei urheilumarkkinointia tekevillä ihmisillä ole mitään käsitystä siitä, minkälainen meininki tapahtumiin sopii ja minkälainen ei.

Noh, yhtä kaikki, matsi saatiin lopulta käyntiin ja vaikka suorakaiteen muotoinen futiskenttä iskettynä keskelle soikion muotoista aussifutisareenaa näytti hieman oudolta, täytti matsi allekirjoittaneen vakavaa live-futisvajausta ihan mukavasti. Pelaajista ei etukäteen ollut tuttuja kuin vanha aussijyrä, Melbournen kapteeni Kevin Muscat ja broidin kanssa samaan aikaan De Graafschapissa pelannut sveitsiläinen Stephan Keller.

Fanijoukot pitivät tunnelmasta erittäin hyvin huolta ja mieleen tulikin osuvasti esimerkiksi pari vuotta sitten näkemäni Sveitsin-liigan matsi FC Zürichin ja Neuchatel Xamaxin välillä, jossa Zürichin parituhatta fania saivat valtavalle ja aivan tyhjälle Letzigrundille aikaan aivan loistavan fiiliksen tai vaikkapa toissakesän kiimainen HJK - FC Lahti autiolla Finnair Stadiumilla, joka on ehdottomasti tiivistunnelmaisin matsi minkä olen Veikkausliigassa koskaan nähnyt. Taas kerran huomattiin että kourallinen asialleen omistautuneita ja hyvin organisoituja faneja on tunnelman luomiseksi parempi vaihtoehto kuin kymmenen tuhatta katkarapukatsomon pukumiestä.

Peli itsessään ei ollut mitään Herkkusieniliigan tasoa, mutta ihan mukavasti pari tuntia stadionilla kyllä kului. Sydney oli melko selkeästi vastaantulija lähes koko matsin ajan, eivätkä Victoryn fanien laulut pelin loppua kohti käsitelleet juuri muuta kuin sanoja ”fuck”, ”off” ja ”Sydney”. Kotijoukkue vei täyden potin kotiin maalein 3-0 ja kentän kunkkuna hääri itseoikeutetusti Melbournen keskikentän maradonamaisen pullea Carlos Hernandez, joka viimeisteli itse yhden häkin ja järjesteli joukkueelleen kaksi muuta. Sydney joutui siis lähtemään lyötynä kotimatkalle ja Victory palasi voittojen tielle karvaan derby-tappion jälkeen. Matsista suunnattiin suoraan kotipubiin hengailemaan ja lämmittelemään muutaman tuopin voimin ennen kuin oli aika vetäytyä jäätävän viileän makuukammarin lavereille toipumaan väliin jätetystä edellisyöstä.



Siinähän tulikin sitten saman tien goisattua kellon ympäri ja tajunta palasi seuraavan kerran vasta sunnuntaina puolen päivän aikoihin. Meille olisi tarjoutunut historiallinen mahdollisuus osallistua ensimmäisen australialaisen pyhimyksen, Mary McKillopin kanonisointibileisiin keskustassa, mutta päätettiin syystä tai toisesta kuitenkin jättää väliin. Keli oli kuitenkin hieman positiivisempi kuin lauantaina ja kompassineulan suunta väännettiin kohti St. Kildan rannan läheisyydessä sijainneita katuja, jotka kuuleman mukaan ovat ”Melbournen sielu ja sydän”. Mesta olikin erittäin viihtyisä; pari katua rannan tuntumassa oli aivan täynnä pubeja ja ravintoloita ja paikalliset olivat kunnon brittityyliin viettämässä ”sunnuntaisessioita” pekonipitoisten aamiaisten ja muutamien tuoppien voimin. Kaiken kaikkiaan alue tuntui välittömästi erittäin kotoisalta; vähän jonkinlaiselta paikalliselta Kallion ja Punavuoren sekoitukselta.



Vaikka itse biitsille ei ollutkaan näillä keleillä mitään asiaa, St. Kildan tutkimiseen kuului ehdottomasti myös ”St. Kilda Pierillä”, eli valtavaa aallonmurtajaa muistuttavalla laiturialueella käyminen. Komea laituri ja viihtyisä kahvila, muttei mitään sen erikoisempaa. Vai ehkä sittenkin…? Mitä ihmettä? Ei helvetti! Laiturin kivien koloissa asui muiden luontokappaleiden lisäksi, kaikkia ennakko-odotuksia vastaan, myös pingviinejä! Suoraan sanottuna aika omituinen näky, mutta kyllä ne ihan aitoja pingviinejä olivat. Kuulemma koko laiturin alue on rauhoitettu luontokappaleita varten, eikä ihmisten ja pingviinien yhteiselossa ole ollut enää vuosiin mitään ongelmia; tärkeintä on muistaa pitää koirat talutushihnoissa ja kaikki sujuu ihan mainiosti.

St. Kildan humussa meni mukavasti koko sunnuntai ja vasta illan tullen palattiin takaisin Pintiin. Jos hostellin yleisfiiliksestä ja esimerkiksi keittiöstä tai common roomin hengailutiloista puhutaan, mesta ei ole ihan kaikkein terävintä kärkeä, mutta alakerran pubi kyllä toimii. Illalla saa vielä safkaa kuudella taalalla, eli tärkeimmät asiat ovat kuitenkin kuosissa.

Tänään päätettiin sitten suunnata tutkimaan Melbournen ydinkeskustaa. Matkalla mestoille ohitettiin jos jonkinlaista valtavaa puistoa ja muistomerkkiä. Vähän kieltämättä harmitti, että keli on toistaiseksi vielä hieman kylmä minkäänlaisiin piknikkeihin tai muihin puistohengailuihin. Paikallisia kymmenen asteen paikkeilla heiluva lämpötila ei tietenkään haittaa; Kansanyhteisön jäsenethän eivät tunne minkäänlaisia lämpötilanvaihteluita ja jos vaikka olisikin hieman viileämpi keli, kyllä ne muoviset varvassandaalit aina lämmittävät mukavasti.

Itse keskusta oli sekin erittäin viihtyisä paikka. Talot olivat suurimmaksi osaksi vanhoja ja hyvin huollettuja, vähän kuin olisi Aleksanterinkadulla kävellyt, mutta oli mukana menossa tietysti myös modernimpia taideteoksia; erityisesti Federation Squaren omituinen arkkitehtuuri huvitti. Mesta oli kuin suoraan jonkun hullun taideopiskelijan luonnosvihkosta revitty, mutta kuuleman mukaan Melbournelaiset pitävät omituisennäköisestä aukiosta valtavasti. Ja miksi eivät pitäisi; vaikka paikka näyttää omituiselta, on se rakennettu ihmisiä varten, eli kaikilla nurmialueilla on kylttejä kertomassa siitä, että nurmikolla nimenomaan SAA ja PITÄÄ hengailla, mesta on täynnä kahviloita joissa SAA ja PITÄÄ istuskella ja valtavalta screeniltä näytetään kaikki suuret urheilutapahtumat suorana. Ei hullumpaa.



Iltapäivästä ajeltiin vielä Circle Linen ilmaissporalla koko keskustan ympäri, käytiin kirjastossa yytsimässä kaupungin shoppailuhistoriasta kertovaa näyttelyä ja hengailtiin joenrannassa kilpasoututreenejä väijymässä. Lounas irtosi vietnamilaiskojusta mukavasti alle kympillä ja päivälliseksi syötiin sushia, joka paikalliseen tyyliin nautittiin leikkaamattomina maki-rullina wasabiin ja soijaan dipaten, eli vähän samalla tavalla kuin söisi esimerkiksi käristemakkaraa futismatsissa. Kyseinen tyyli tuntuu olevan kovassa huudossa Melbournessa; about joka toisella pukumiehellä on lounasaikaan vastaavanlainen rulla kädessään.



Iltaa on nyt vietetty hostellin common roomissa ja tarkoituksena olisi vielä myöhemmin mennä katselemaan telkkaria. Erityismaininnan kanssa-asujista saa suomalainen hemmo joka ei suostu puhumaan suomea. Mikkeliläinen kämppiksemme kertoikin heti ekana päivänä tarinaa suomalaiskundista, joka on sen verran kansainvälistynyt ja tärkeä, ettei voinut esimerkiksi jeesata juuri maahan saapunutta, 19-vuotiasta, lähes kielitaidotonta maamiestään duunien veroasioissa suomeksi. Ei Innin kanssa edes uskottu tarinaa alun perin, mutta about tunti sitten spotattiin keittiössä jäbä, joka vääntää ihan ehtaa rallienglantia saksalaistyttöjen kanssa, mutta menee täysin lukkoon kun suomalaisia saapuu paikalle. Naurussa oli kyllä pitelemistä, hemmon ”ollessa ymmärtämättä” suomenkieltä. Kaikenlaisia ihmisiä sitä tapaakin…


-Tomppa