Perjantaina suunnattiin taas heti aamusta kohti kirjastoa. Ei sillä, että erityisesti olisi kiinnostanut istua lukusalissa läppärin edessä kun ulkona paistoi parhaimman laatuinen kevätaurinko, vaan koska muutamia tulevien viikkojen varauksia piti ehdottomasti vielä hoitaa. On se muuten kumma kuinka reissailun suunnitelmallisuus muuttuu siirryttäessä kehitysmaista semisivistykseen; kuuteen kuukauteen ei ole tarvinnut tehdä varauksen varausta mihinkään suuntaan ja majatalojen ja hostellien pitäjät ovat vain olleet sitä tyytyväisempiä mitä kauemmin mestoilla viihtyy ja kyselleet maksuja sitten sinä aamuna kun on tultu ilmoittamaan että tänään lähdetään. Täällä taas tuntuu siltä, että yöpaikat on varattava mahdollisuuksien mukaan pari viikkoa etukäteen jos meinaa goisailla missään muualla kuin jossain miljoonan dollarin Hiltonissa.
Niinpä siis aamupäivä käytettiin varailemalla majoitusta maanantaihin asti, autoa maanantaista eteenpäin Great Ocean Roadin tutkimiseen, majoitusta niille päiville kun tullaan takaisin Melbourneen, majoitusta niille päiville kun Hetti tulee Melbourneen jne. Ahdistushan siitä seurasi; allekirjoittanut kun ei jaksa yleensä yhtä Google-hakua pidempään hakukoneiden ääressä viihtyä ja tässä sitä oltiin, kolmatta päivää etsimässä jotain helvetin autovuokraamoa. Ja samaan aikaan ulkona oli pitkästä aikaa aivan mahtava sää. Loppujen lopuksi olin jo aivan valmis lopettamaan koko kärsimyksen äärimmäisellä väkivallalla tietokonetta kohtaan, mutta mieli muuttui kummasti kun Inni mainitsi, että hintavertailujen väliinjättäminen on varma tapa päästä Suomeen jo jouluksi reissubudjetin loppumisen takia.
Vastoin kaikkia odotuksia, tarpeelliset varaukset saatiin vihdoin iltapäivän koittaessa hoidettua ja masennusta lääkittiin ensin tarpeettoman epäterveellisellä hampurilaispiknikillä kirjaston viihtyisällä nurmikolla ja sen jälkeen iltapäiväkaljoilla Mikon ja Kristan suosittelemassa Rooftop-baarissa Swanston Streetillä. Rooftop oli aivan loistavan letkeä mesta kaupungin ydinkeskustassa sijaitsevan talon katolla ja toki täynnä viikonlopun riemuja kohti suuntaavaa afterwork-porukkaa. Hyvä fiilis tarttui myös meihin kirjaston kätköissä masentuneisiin ja hetken päästä aikaisemmat raivarit jo naurattivat; ”mitähän ihmettä mekin äsken masenneltiin, ollaan kuitenkin Melbournessa, aikaa on juuri niin paljon kuin sitä haluaa käyttää, sää on hieno, mitään ei tarvitse tehdä jne. Taas sellainen hyvä ”timanttikengät puristaa”-tyyppinen tilanne”.
Rooftopin jälkeen mentiin vielä väijymään Australian kansallisrosvo Ned Kellystä kertovaa näyttelyä kirjastoon, jonka jälkeen suunnattiin ruokakaupan kautta kohti hostellin yhteiskeittiötä. Koska bisse on täällä yllättävän hinnakasta (ihan Suomen hinnoissa, jos ei kalliimpaakin), tarttui kauppareissulta mukaan neljän litran viinitonkka paikallisen tilan antimia, jonka hinnaksi tuli vähän yli puolet yhden sixpäkin loppusummasta. Halvin ja paras siis. Eikä muuten oltu ainoat; All Nationsin common roomissa tuntui about jokaisella olevan kyseinen laatujuoma perjantaipullonaan ja iloinen perjantai-illanvietto käynnistyi todenteolla.
Oman mausteensa erittäin monikulttuuriseen iltafiilistelyyn toivat mestoille osuneet kolme aussifudisjengiä. Kaikki sarjat loppuivat pari viikkoa sitten joten tämä viikonloppu on ikään kuin ”virallinen” kaudenpäätösviikonloppu. Hostellissa, muun sekalaisen seurakunnan seassa pyörikin siis yht’äkkiä viitisenkymmentä niskatonta ihmisapinaa appelsiinit kainaloissa. Muutama niistä hemmoista olisi ihan varmasti pystynyt halutessaan purkamaan koko rakennuksen ihan paljain käsin ja syömään pari huoneellista aasialaisturisteja iltapalaksi, mutta onneksi kundeja kiinnosti lähinnä hauskanpitäminen ja jengi vaikutti erittäin rennolta. Itseasiassa tasmanialaisen joukkueen koutsi antoi puhelinnumeronsakin ja käski soitella jos eksytään Tasmaniaan päin. Olisi kuulemma hyviä surffimestoja ja vielä parempia bileitä tiedossa. Harmittavasti vaan taitaa ko. saaren tutkiminen jäädä jollekin tulevalle reissulle. Noh, ehkä kutsu on voimassa vielä tulevaisuudessakin, jos kundi nimittäin vain on hengissä, sen verran rajusta dokaamisesta oli kysymys.
Pikkuhiljaa illan pidentyessä jengi haihtui lähialueiden baareihin ja totta kai mekin lähdettiin tutkimaan Melbournen yöelämää. Suunnattiin kohti muutamaa lähialueen rokkiluolaa, joissa piti olla jonkinlaista bändiä tarjolla, mutta koska sisäänpääsystä joidenkin ennalta tuntemattomien pumppujen keikoille olisi joutunut maksamaan puolen päiväbudjetin verran, päätettiin jättää pääsylippumaksut tällä kertaa väliin ja puskea kohti edellisenä päivänä siistiksi havaittu Collingwoodia. Matkalla käytiin virkistäytymässä yhden tuopin verran Rooftopissa, josta jatkettiin tasaisen varmasti kohti pohjoisia kaupunginosia.
Keskustan värivalojen jäätyä taakse alkoi katukuvassa näkyä toinen toistaan kutsuvampaa ravitsemuslaitosta ja koska meillä ei ollut sen kummempaa määränpäätä tiedossa, päätettiin luonnollisesti mennä jokaiseen joka vastaan tuli. Kotoisasti ränsistyneet Brown Couch, Labor In Vain, Workers Club ja mitä niitä nyt olikaan, tuntuivat viihtyisiltä heti ensipuraisusta asti ja viimeistään tässä vaiheessa alkoi vaikuttaa siltä, että Melbourne on juuri niin magee kaupunki kuin meille on kerrottu. Helvetin tyylikästä menoa kaiken kaikkiaan. Bissekin oli näissä kaupunginosissa hieman halvempaa kuin aivan ytimessä ja super-rentoa meininkiä fiilisteltiin about kahteen asti kunnes päästiin irtautumaan kevätsateen piiskaamien katujen kautta kohti All Nationsia. Matkalla pyörähdettiin vielä yöruokailemassa Lord Of The Fries-ranskiskojussa, joka muuten tosiaan lunasti lupauksensa ”best fries you’ve ever had”.
Lauantaina aamusta, heti yhdeksän jälkeen osallistuttiin omaehtoiseen, mutta hostellin järjestämään ”sekoita huoneet”-leikkiin, kun ensin chekattiin ulos ja parin tunnin päästä takaisin sisään. Yösijan hinta on nimittäin netistä varaamalla pienempi kuin tiskiltä ostamalla ja koska me jäätiin vielä muutamaksi yöksi Melbourneen, oli kustannustehokkainta hommata lisäyöt netistä. Eikä muuten oltu ainoat jotka olivat ko. hommissa. Niinpä siis respan kultakalanmuistinen, täysin organisointikyvytön, mutta muuten ihan mukava (nice, but dim) sälli, pakotti kaikki toimimaan aivan kuin olisivat lähteneet hostellista ja sitten parin tunnin päästä chekkaamaan takaisin sisään. Common roomissa oli meidän kanssa siis yksi jos toinenkin hieman eilisessä kondiksessa odottelemassa uusien huoneidensa vapautumista, lisäunia ja suihkua.
Yhden aikaan iltapäivällä päästiin vihdoin muuttamaan yläkerran 12-hengen dormista alakerran 12-hengen dormiin, jonka jälkeen suunnattiin kiinalaiskaupunginosaan safkaamaan. Suunnitelmissa oli myös leffaan meneminen, mutta koska liput osoittautuivat hieman kalliimmiksi kuin Suomessa, eikä juuri mitään NIIN kiinnostavaa ollut menossa, päädyttiin takaisin hostellille eilisen viinitonkan kimppuun. Futaajat olivat viettäneet päivänsä jonkinlaisissa hevoskisoissa, joissa ilmeisesti on tiukka pukukoodi ja käytävillä liikkuikin tällä kertaa huomattavan hyvin pukeutunutta väkeä. Muutama sälli oli tietysti menettänyt suurimman osan budjetistaan vedonlyönnissä ja kun suurin osa ihmiseläimistä suuntasi alakerran U-bariin, peliongelmaiset jäivät common roomiin aloittelemaan lauantai-illan viettoa backpacker-kansan parissa. Ko. seurassa pääsinkin pätemään perisuomalaisilla juomataidoilla, ottaessani luonnollisesti vastaan kaikki tarjotut salmiakki-sambuca-shotit; kyseinen litku tuntui olevan aussien mielestä pahinta mahdollista brenkkua, muttei allekirjoittaneen suussa maistunut juuri väljähtänyttä salmaria kummoisemmalta, eikä irvistelemättömyyden ihmettelyllä tietysti ollut rajoja. Aina sama juttu.
Koska Collingwoodiin asti ei kuitenkaan jaksettu enää lähteä kävelemään, suunnattiin illalla alakerran U-barin kautta läheiseen Waterside Hotel-mestaan kuuntelemaan jotain paikallista cover-yhtyettä. Hauskaa kesti bändin ekan setin loppuun, mutta koska olut oli keskustassa hieman kalliimpaa kuin mihin budjetissa olisi varaa ja väliajan tanssihumppa oli säädetty äänenvoimakkuudeltaan Spinal Tap-asteikon yli, ei toista kierrosta jaksettu jäädä odottelemaan ja All Nationsin kutsuun vastattiin jo ennen yhtä. Yö oli kuitenkin hostellillakin tapahtumarikas, koska ensin kolmen aikaan onnistuin lukitsemaan itseni puolialastomana käytävälle ja viiden maissa naapuribunkkien brittimimmit palasivat kansalleen ominaisen äänekkäästi bilereissultaan.
Tänään ollaankin sitten lähinnä otettu iisisti kämpillä. Iltapäivällä tosin käytiin katsastamassa Federation Squaren Indonesia-festarit, joissa päästiin ihailemaan Indo-bändin rokkiesitystä (mukana myös tanssiva pankkiautomaatti) ja nähtiin indonesialaisten ninjojen hajahaja-show. Kolmantena lavalle kiipesi joku perinnetanssiryhmä, jonka esitys oli kuitenkin sen verran heviä shittiä, että paikalta oli poistuttava takavasemmalle hyvässä järjestyksessä.
Huomenissa pääsen sitten vihdoin testaamaan miten se vasemmalla puolella ajelu onnistuu Melbournessa kun ”hyvä ja lujan” Toyota Variksen (or similar) nokka suunnataan kohti Great Ocean Roadia. Melbourne on tässä vähän yli viikon aikana osoittautunut varauksettoman kingiksi mestaksi, mutta on ihan hauska päästä huomenissa taas välillä vaihtamaan maisemaa. Rantatien pitäisi olla näköaloiltaan loistava, eivätkä parit päivätrekit Grampiansin luonnonpuistossakaan kuulosta yhtään pahalta näin muutaman viikon city-elämisen jälkeen. Huomenna pitää vain muistaa, että vasen on se käsi missä on kello… eiku, eihän mulla ole kelloa…
-Tomppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti