12.2.2011 Wellingtonin satama-alueen parkkipaikalla

Abel Tasmanin kautta Pohjoissaarelle

Tiistaina tosiaan heräiltiin Abel Tasmanin luonnonpuiston tuntumasta, Old McDonaldin leirintäalueelta loistokkaan auringonpaisteen vallitessa. Thorin myötämielisyys oli toki puhtaasti hyvä asia, koska koko päivä oli etukäteen allokoitu Uuden-Seelannin pienimmässä, mutta samalla suosituimmassa luonnonpuistossa patikoimiseen. Ko. pläntti sijaitsee aivan Eteläsaaren pohjoisosassa ja on saanut nimensä sen ”löytäjän”, hollantilaisen Abel Tasmanin mukaan. Itse vanha-Abel ei tosin ikinä astunut jalallaankaan puistoon vihamielisten Maorien ajettua paikalle Del Monte-miehen elkein saapuneet puukengät välittömästi pois rannikoiltaan, mutta nimi siis kuitenkin jäi elämään. Joskus näköetäisyydellekin pääseminen näyttää riittävän.

Itse luonnonpuistossa ei kulje minkäänlaisia teitä, vaan mestoille mennään omin jaloin, kajakilla tai vesitaksilla Marahausta joka on rannikkopolun alkupiste. Maksimissaan on mahdollisuus vaeltaa 51 kilometrin pituinen upea ”coast walk”, jonka varrella sijaitsevilla leiripaikoilla on mahdollisuus myös yöpyä jos telttaelämä innostaa. Suosituinta puuhaa tuntuu olevan vesitaksin ottaminen johonkin rannikkopolun pisteeseen ja kävely takaisin Marahauhun tai vaihtoehtoisesti yhdistetyn kajakki- ja kävelyretken järjestäminen, mutta koska meitä ei tällä kertaa melominen missään turistilaumassa kiinnostanut ja muutenkin olisi tuntunut tyhmältä maksaa taksimatkasta, päätettiin tutustua puistoon ihan perinteisellä apostolinkyydillä. Tavoitteeksi otettiin Anchoragen leiripaikka 12 kilometrin päässä Marahausta, laitettiin eväsleivät reppuun ja lähdettiin talsimaan.

Ensimmäiset kilometrit eivät luvanneet hyvää luonnonrauhaan tutustumisen kannalta, koska polulla oli arviolta miljoona muutakin turistia; jengiä oli släbäreissä laahustaneista lievästi krapulaisista englantilaisryhmistä, japanilaisiin suurperheisiin ja rinkat selässä selvästi koko coast walkia valloittamaan lähteneisiin vanhempiin hc-vaeltajiin. Noh, kyllähän kaikki ovat yhtälailla oikeutettuja luonnonpuistossa samoilemiseen. Keli oli onneksi mitä mainioin, eli eipä siinä auttanut muu kuin heilua joukon jatkona ja ihastella upeita maisemia. Onneksi suurin osa muusta jengistä jäi paistattelemaan päivää ensimmäisten kilometrien aikana vastaan tulleille upeille rannoille ja mitä pidemmälle mentiin, sitä autiommaksi rannikkopolku muuttui.



En kyllä yhtään ihmettele miksi Abel Tasman olisi näille seuduille halunnut leiriytyä; koko ranta oli aivan täynnä toinen toistaan hienompaa poukamaa, hiekkarantaa ja kirkkaan turkoosi vesi liplatteli iloisesti upeita kallionjyrkänteitä vasten. Horisontissa siinsivät taas jylhät Mordorin vuoret ja kaikkialla ympärillä viidakko oli läpitunkemattoman koskematonta. Tuntuu vähän hölmöltä kirjoittaa tässä Uuden-Seelannin blogiosuudessa joka kerta tämä sama lause, mutta koska totuudessa on pysyttävä, skrivaan sen tähän taas; maisema oli aivan käsittämättömän upea!

Käveltiin muutamassa tunnissa Anchorageen, jossa nautittiin aamulla tehtyjä eväsleipiä ja mietittiin maiseman ihailun lomassa, että miksi eväät aina maistuvat niin käsittämättömän hyvälle. Samat leivät saattavat aamukahvin kanssa nautittuna maistua ihan puulle, mutta kun ne pakkaa folioon ja kävelee 12 kilometriä metsään syömään, saattaa makujen sinfonia tuoda kyyneleet silmiin. Niin nytkin.

Toinen asia, joka meinasi tuoda kyyneleet silmiin, oli oikeaan jalkaani ilmestynyt valtava rakko, joka puhkesi yllättäen paluumatkan alkajaisiksi. Käytännössä koko pikkuvarvas ja sitä ympäröivä alue kuoriutuivat vereslihalle, eivätkä moiset ärsyttävät pikkuvammat koskaan ole tervetulleita. Koska meillä ei tietenkään ollut minkäänlaisia sidetarpeita messissä, oltiin kerrankin tyytyväisiä siitä että saksalaisia on joka puolella; polulla ohitetulla germaanipariskunnalla oli ihan kokonainen lääkelaukku messissä ja jalka saatiin paketoitua nopeasti kävelykuntoon. Vaelluskenkinä käyttämäni paskat vanhat Addut lähtevät kyllä roskikseen heti kun jostain löytyy jalkineet jotka eivät hankaa klabbeja sekunnissa aivan verille.



Paluumatka sujui menomatkan tavoin about kolmessa tunnissa ja Bertalle palailtiin iltapäivän kääntyessä illaksi väsyneinä, mutta onnellisina, 25 kilometrin kävelyn jälkeen. Oikeastaan ainoa juttu mikä upeassa Abel Tasmanissa vaeltelusta jäi puuttumaan olivat eläinhavainnot; Uudessa-Seelannissa kun ei mitenkään hirveästi eläinkunnan jäsenistöä ole, ei metsissä pääse havainnoimaan oikeastaan mitään muuta kuin lintuja. Päivän ainoaksi eläinbongaukseksi jäikin lopulta polulla hyppinyt kärppä, joka ei siis ole alkuperäinen paikallinen elukka, vaan ilmeisesti laivan salamatkustajana näille rannoille itsensä sniikannut tuholainen. Ko. otus kuulemma tuhoaa linnunpesiä ihan huolella ja siksi rannikkopolun varrella olikin koko sen matkalla nähtävissä linnunpöntön näköisiä kärppäansoja, joiden olisi tarkoitus hävittää jyrsijät sukupuuttoon tai ainakin harventaa kantaa niin paljon, että linnut saisivat edes jonkinlaisen pesimisrauhan.

Koska päivä oli siis kaiken kaikkiaan suuri menestys, päätettiin olla pilaamatta iltaa turhalla hötkyilyllä mihinkään suuntaan ja jäätiin edellisenä yönä hyvin toimineelle Old McDonaldin leirintäalueelle vielä toiseksi yöksi. Jostain syystä energiaa oli koko päivän patikoinnista huolimatta vielä jäänyt sen verran varastoon, että illalla jaksettiin vielä pestä hieman pyykkiä palautusjuomana toimineiden oluiden nauttimisen lomassa. Jottei iltahetki kuitenkaan olisi ollut liian idyllinen, raukeaa leirielämää saapuivat piristämään viitisenkymmentä luokkaretkellä ollutta yläasteikäistä tyttöä, joten mitenkään liian hiljaista alueella ei kyllä päässyt olemaan. Kirkumisen määrällä ei todellakaan ollut mitään rajoja.

Meidän oli myös tarkoitus tavata toiseen suuntaan maailmaa kiertävät Mersumatkat (www.mersumatkat.blogspot.com), mutta vaikka Pake ja Mervi olivat myös samoilla seuduilla vaeltelemassa, jäivät treffit huonojen puhelinyhteyksien takia tekemättä. Jotenkin se on vain edelleen suomalaiselle täysin käsittämätön ajatus, ettei kännykkä jossain kaupungissa toimikaan.

Keskiviikkona mietittiin hetki aamulla, pitäisikö ajella toiseen lähiseuduilla sijaitsevaan luonnonpuistoon, Kahurangiin kiipeilemään vuorille, mutta koska jalat olivat tiistain ponnisteluiden jälkeen käytännössä katsoen käyttökelvottomat, päätettiin toinen patikkapäivä jättää väliin. Otettiin siis iisisti koko aamu ja ajeltiin hitaan aamiaisen jälkeen Motuekaan ostamaan seuraavaksi päiväksi lauttaliput Pohjoissaarelle, väijymään sähköpostit ja muuten vaan hengailemaan. Samalla käytiin kaupassa hakemassa grilliin täytettä ja heti iltapäivän aluksi ajeltiin Pictonin lähistölle, Aussie Bayn DOC-alueelle chillailemaan. Mesta oli taas kuvankaunis; upean vuonon päässä, aivan merenrannassa ja valtavien vuorten välissä. Ei siis ollenkaan huono. Harmittavasti vain säiden jumalat lopettivat suosiollisen yhteistyönsä kanssamme heti kun Bertta kaartoi mestoille ja loppupäivä menikin aika pitkälti sisällä autoissa lueskeluksi. Toisaalta, alaraajat olivat kyllä edelleen niin lukossa tiistain patikointien jälkeen, ettei minkäänlainen liikkuminen olisi kiinnostanut senttiäkään.

Torstaina heräiltiin taas auringonpaisteiseen säähän ja ajeltiin välittömästi aamutoimien jälkeen parikymmentä kilometriä Pictoniin, josta lautat Pohjoissaaren Wellingtoniin lähtevät. Kaupunki oli luonnollisesti erittäin komeassa mestassa, Queen Charlotte-vuonon päässä ja vaikka lauttaliikenne tuntuukin olevan vilkasta (8 lähtöä päivässä, eli 4 per lauttayhtiö), oli tunnelma keskustan kahvilaterasseilla idyllinen ja raukea. Hengailtiin auringonpaisteessa muutama tunti kahvia juoden, kunnes ajettiin jonottelemaan päästäksemme Arahura-lauttaan.

Autojonon fiiliksestä tuli jopa pelottavan autenttisesti mieleen jokasyksyinen ja -keväinen ruotsinlaivalle (tai siis ahvenanmaanlaivalle) jonottelu. Odotin alitajuisesti hetkenä minä hyvänsä puhelimen soivan ja kummisetäni kertovan olevansa autokuntineen ”ihan vähän” myöhässä tai tapahtuvan jotain muuta yhtä kliseistä ahvisreissu-meininkiä. Ilmeisesti 25-vuoden perinteet jättävät ihmisiin jälkensä.



Noh, itse botski ei ollut ihan Mariella-tasoinen, vaan enemmänkin Brändön saaristolautta-tyyppinen menopeli. Kyseessä oli täsmälleen samanlainen purkki joka liikennöi Malmön kohdalla Ruotsin ja Tanskan väliä ja Flensburgin (terveiset Tim Schmidtmannille) kohdalla Tanskan ja Saksan, eikä päiväkaraokesta, seisovan pöydän katkaravuista tai nelirivihorisontaalibingosta voinut haaveillakaan. Harmi. Maisemat olivatkin sitten taas vaihtoehtoisesti astetta komeammat ja kun vielä ensimmäisen puolen tunnin aikana bongattiin laivan vierestä valtava parvi pieniä delfiineitä (Hector-delfiinejä?), kului muutaman tunnin laivamatka erittäin mukavasti merelle tähystellessä.

Wellingtonin päähän saavuttaessa päätettiin jyrätä kiesi mahdollisimman nopeasti sopivalle parkkipaikalle, jotta ehdittäisiin tutustumaan vielä torstaipäivän aikana mahdollisimman paljon itse kaupunkiin. Aivan sataman tuntumasta löytyikin Wellington Waterfront Motorhome Park, eli suomeksi sanottuna helvetin kallis vessoilla ja suihkuilla varusteltu parkkipaikka. Ei siis tällä kertaa mikään kaikkein idyllisin leiriytymisalue, mutta menetteli hyvien yhteyksiensä ansiosta. Ei siis muuta kuin suihkun kautta kävelemään keskustaan.



Windy-Wellien satama-alue vanhoine makasiineineen oli rakennettu aivan täyteen toinen toistaan siistimpiä ravintoloita ja terasseja ja vaikka näkymä kohti rahtilaivasatamaa ei ollutkaan se kaikkein hienoin, arvostettiin kyllä erittäin paljon alueen elävöittämiseksi tehtyä duunia. Näin pidetään huoli siitä, ettei keskustanäivettymistä pääse käymään! Terveisiä vaan Australiaan. Mestassa oli todellakin loistokasta fiilistä auringonpaisteisten terassien ja rantaesplanadille rakennettujen istuskelualueiden ollessa täynnä afterwork-jengiä. Sama meininki jatkui satama-alueelta poistuttaessa ja niin Courtenay Place, kuin Cuba Streetkin olivat täynnä toinen toistaan tyylikkäämpiä ravitsemuslaitoksia. Tottakai mekin päivällisen nauttimisen lomassa viihdyttiin terasseilla ja yllättävästi kello olikin yhtäkkiä yli puolen yön.

Seuraavana aamuna ei ollut kuitenkaan pelkoa liian pitkään goisaamisesta, siitä piti leirialueenamme toiminut parkkipaikka ja sen viereinen moottoritie huolen. Ja oikeastaan hyvä niin; koska Wellingtonin iltaelämä teki todella suuren vaikutuksen, oltiin molemmat innokkaina menossa selvittämään minkälaista meno olisi päiväsaikaan.

Ja toimihan pääkaupungin tunnelma päivälläkin; kauttaaltaan matala keskusta kätki sisäänsä siistejä kauppoja (erityisesti Cuba Streetillä) ja pienehkön ytimen sai mukavasti haltuun kävelemällä. Ihan ensimmäisenä käytiin Arty Bees Second Hand-kirjakaupassa myymässä luetut kirjat pois ja valitsemassa yli 120 000:nen kirjan joukosta lisää matkalukemista, jonka jälkeen palloiltiin päämäärättömästi pitkin katuja. Wellingtonista tuli jotenkin etäisesti sanfranciscomainen fiilis, mikä ei allekirjoittaneen kirjoissa ole ainakaan millään tavalla huono asia. Välillä nautittiin lounasta ja jatkettiin iltapäivällä loistokkaaseen (ja ilmaiseen!) Te Papa-kansallismuseoon tutkimaan Uuden-Seelannin kulttuurihistoriaa. Yllätykseksemme valtavan museon annista suurimman vaikutuksen tekivät lähihistorian siirtolaistarinat ja contemporary-puolen lyhytelokuvat, maori-juttujen jäädessä vähän taka-alalle. Jotenkin näyttelyt valkoisten sortamista alkuperäiskansoista vain tuntuivat niin kliseisiltä, etteivät ne jaksaneet Australian aboriginaalimuseoiden turruttamia reissaajia enää kiinnostaa.



Koska torstai-illan himinät olivat tehneet meihin suuren vaikutuksen, haluttiin ehdottomasti nähdä minkälaista meininki olisi viikonlopun ollessa ovella ja päätettiin jatkaa siitä mihin eilen jäätiin käymällä illan aikana mahdollisimman monessa eri soittoruokalassa. Löydettiin tyylikkäitä pubeja, mageita drinkkibaareja, siistejä pienpanimoita, monenlaista livemusaa, diskoa ja vaikka mitä ja yllättävästi ilta venyi taas kolmen pintaan. Eipä siinä mitään, hauskaa oli.

Tänä aamuna ongelmaksi kuitenkin muodostui Bertan siirtäminen pois ”leirintäalueelta” ennen kello kymmenen check out-aikaa. Vaikka Uudessa-Seelannissa onkin hieman Suomea korkeampi promilleraja (0,8), ei fiilis ollut ihan niin mairitteleva, että autonrattiin olisi hirveästi uskaltanut heti aamusta koskea. Asia kuitenkin ratkaistiin siirtämällä Berttaa parikymmentä metriä sivuun pois ”leirintäalueelta” tavallisen parkkipaikan puolelle.

Aamiainen nautittiin luonnollisesti Burger Kingissä jonka jälkeen palattiin takaisin autolle goisailemaan. Itse en tavalliseen tapaan pystynyt nukkumaan mitään päiväunia vaan hengailin ranta-alueella oikeastaan koko päivän Innin kuorsatessa huonovointisena Bertan uumenissa. Tällaisina hetkinä sitä kieltämättä aina etäisesti kaipaa kotisohvaa, televisiota ja kiinteää osoitetta johon sitä pizzaa voi tilata. Ehkä juuri tästä televisionkaipuusta johtuen päätin yksinään hengailuun kyllästyttyäni viihdyttää itseäni menemällä illansuussa leffaan. Marky-Mark Walhbergin tähdittämä The Fighter tarjosi ihan mukavaa ajankulua muutamaksi tunniksi, mutta hieman liian kliseisen tarinan huippukohdat olivat kyllä yhden käden sormilla laskettavissa. Christian Balen roolisuoritus entisenä huippunyrkkeiljänä ja nykyisenä narkkarina oli erittäin hyvä ja muutamat muutkin sivuhahmot olivat särmikkäitä ja monitahoisia ja 80-lukulainen ajankuva mukavaa katsottavaa, mutta kaiken kaikkiaan leffa jäi esimerkiksi muutama vuosi sitten ilmestyneen Russel Crowen Cinderella Manin jalkoihin niin että kolisi. Sanotaanko nyt vaikka 2 ja puoli tähteä viidestä.

Koska koko päivä meni enemmän tai vähemmän harakoille, päätettiin olla lähtemättä hosumaan mihinkään suuntaan sen enempää ja jäädä tähän parkkipaikalle yöksi. Huomenissa, kun molemmat seurueen jäsenet ovat toivottavasti toimintakunnossa, voidaan taas keksiä jotain järkeviäkin aktiviteetteja. Ehkä Weta Cave-elokuvamuseo, eläintarhan kiwi-linnut tai sitten jotain ihan muuta. Saas nähdä…


-Tomppa