Sunnuntaina startattiin siis reippaina tutulta wellingtonilaiselta parkkipaikalta ja pohdiskeltiin mitä pääkaupungissa voisi vielä tehdä ennen siirtymistä pohjoisempaan. Vaihtoehtoina olivat leffafriikkien Weta Cave, paikallista luontoa esittelevä Zealandia ja Wellingtonin ihan perinteinen eläintarha. Leffaluola oli kuitenkin sunnuntaisin kiinni ja Zealandiassa vierailuun olisi liittynyt pienimuotoista vaeltamista johon Tompan kuoriutunut varvas ei ehkä ihan olisi pystynyt, joten valitsimme eläintarhan jossa luvassa olisivat ne halutuimmat elikot eli paikallinen ykköstipu kiwi ja dinosauruksesta seuraava lisko, tuatara.
Wellington Zoo sijaitsi juuri ja juuri meidän karttamme ulkopuolella, mutta löysimme kuitenkin perille melko vähällä sompailulla. Parkkipaikan löytäminen olikin sitten hankalampaa. Itse puisto vaikutti kuitenkin heti alkuun sympaattiselta pikkupuistolta, ja paikka mainostikin pyrkivänsä olemaan maailman paras ”pieni eläintarha”. Ensimmäiset kaksi aitausta olivat kuitenkin tyhjää täynnä, ja alettiinkin miettiä että niinköhän tänne tulo oli vikatikki.
Kolmannesta lokerosta löytyi kuitenkin jotain hyvin hämmentävää, nimittäin white cheek gibbon (onko gibbonilla joku suomenkielinen nimi?), joka meidät nähtyään aloitti aivan käsittämättömän ryntäilyn ympäri aitaustaan. Gibboni oli keskikokoisen ihmisen kokoinen ja liikkui puissa roikkuen aivan kuin joku Spiderman-leffan stunttimies karvapuvussa, eli ihan ihmisen lailla. Käsittämätöntä. Ja juu, olin kyllä hereillä biologian tunnilla kun käsiteltiin ihmisen polveutumista apinoista, mutta tämä tyyppi oli niin ihmisen oloinen että jopa vähän hirvitti.
Seuraavana vuorossa oli Bush Hut, jossa olivat näytillä nämä Uuden-Seelannin suosituimmat vielä olemassa olevat eläimet. Tuatara oli yllättävän pieni lisko joka infotaulun mukaan paikallaan ollessaan hengittää vain kerran tunnissa, eli melko rauhallinen tyyppi. Siinä se nakotti lasin toisella puolella täysin hievahtamatta. Jostain käsittämättömästä syystä yhteen terraarioon oli survottu myös albiinorotta, jota kohti en luonnollisesti suostunut katsomaan. Kiwit ovat ”yölintuja”, ja tätä varten heille olikin rakennettu oma käytävänsä jossa vuorokaudenajat oli keinotekoisesti käännetty päinvastoin vierailijoiden iloksi. Vaikka eipä siitä mitään iloa ollut, yhtään karvalintua ei nähty.
Pyörittiin ympäriinsä katsellen kaiken maailman otuksia karhuista ja paviaaneista kirahveihin ja pelikaaneihin, ja osuttiin myös kohdalle eläinten koulutushetkeen. Vähän aluksi mietittiin että näinköhän tämä on juuri sitä härskeintä eläinten hyväksikäyttöä, mutta mentiin kuitenkin. Ja oikeastaan se oli ihan jees, eläintarhan lääkäri esitteli juurikin sieltä ekasta aitauksesta haettua saukkoa, Jackia, joka osaa tietyistä merkeistä nostaa tassuja ja kieriä vatsalleen jotta henkilökunta pystyy tarkistamaan onko kaikki kunnossa. Eli esiintyvä saukko oli aika hauskaa katsottavaa ja tuokiosta jäi silti ihan positiivinen kuva.
Ennen lähtöä vietettiin vielä puolisen tuntia kiwitalossa kuunnellen jokaista rasahdusta että josko tuo outo lintu suostuisi näyttäytymään, mutta tuloksetta. Nälkäisinä päätimme yksissä tuumin että moinen tyyppi on mielikuvitusolento, ja poistuimme keskustan Courtenay Placelle maleisialaisravintolaan mee gorengille.
Ja koska neljäs yö parkkipaikalla ei enää kiinnostanut, käytettiin hetki aikaa erinäisten karttojen ja matkaoppaiden tutkimiseen, ja suunnistettiin hieman Wellingtonista ulos paikallisiin nukkumalähiöihin jossa luvassa olisi myös jonkinlaisia leirintäalueita. Pohjoiseen ajettaessa vastaan tulee Hutt Valley, jonka liepeiltä löytyi piknik- ja leirintäalue joka tunnettiin myös Uuden-Seelannin ylpeyden, eli Taru sormusten herrasta -elokuvien kuvaspaikkana (näitä paikkoja on muuten merkattu ihan viralliseen maantiekarttaan). Ja koska oli mahdollisuus yöpyä Rivendellissä, käytettiin tämä toki hyödyksi.
Seuraavana aamuna alkoi sitten likaisuuden taso olla taas huipussaan eli oli ehdottomasti tarpeen löytää jostain suihku. Upper Huttin lähiökaupungista löytyikin jännittävästi nimetty vesipuisto H2O X-Stream, joka on siis suomeksi uimahalli. Paikalla oli meneillään eläkeläisten vesijumppa, mutta jätimme sen kuitenkin väliin, sillä allaspuolen nurkassa nökötti ihan oikea sauna. Kyllä, suomalainen kiuas ja tarpeeksi kuuma ja sai heittää vettä kiukaalle. Mahtavaa. Niin se vaan on, että joku primitiivisuomalainen herää eloon ja on sitä mieltä että nyt vasta on kunnolla peseydytty kun on ihan saunassa käyty. Ja matkaa jatkettiinkin sitten punaisina kuin ravut.
Edelleen leffaintoiluissamme päätimme palata vielä takaisin Wellingtoniin ja sinne edellispäivänä väliin jääneeseen Weta Caveen. Kyseinen luola on Peter Jacksonin ja kumppaneiden elokuvayhtiön minimuseo, joka sijaitsi keskustan ulkopuolella Miramarin kaupunginosassa, jossa muuten myös uuden Hobitti-leffan kuvakset alkavat ensi kuussa. Weta on erikoistunut useamman sortin tehosteisiin ja maskeerauksiin, ja luonnollisesti noussut maineeseen Sormusten herra -leffojen myötä, mutta ollut sen jälkeen mukana Hollywoodin joka toisessa isossa produktiossa kuten Narnioissa ja Avatarissa.
Itse museo oli nopeasti nähty, mutta lisäksi pääsimme katsomaan esittelyvideota jossa kerrottiin mitä kaikkea tämä Weta tekee ja kuinka hyvä meininki heillä sitä tehdessään on. Ja olihan se näin elokuvabisneksestä tietämättömille ihan mielenkiinoista katsottavaa, valtavia geelipukuja joihin näyttelijät solahtivat sisään, ja monen vuoden kehittelyn tuloksena syntynyttä muovihaarniskaa joka näyttää ihan aidolta ja keskiaikaiselta.
Leffanörtteilyn jälkeen oli aika jättää Wellington lopullisesti taakse ja lähteä huristamaan kohti Pohjoissaaren länsiosaa ja Taranaki-tulivuorta, joka näyttää ainakin Lonely Planetin kannessa todella vaikuttavalta. Maanantaipäivän aikana pääsimme lähes perille asti, eli Haweran kaupunkiin luonnonpuiston laitamille ja yöpaikka löytyi jälleen melko helposti lähirannalta taas kerran jonkin sortin scenic reservestä. Niin se kyllä on että camperillä yöpyminen on täällä noin sata kertaa helpompaa kuin Australiassa, missään ei uhkailla maksimisakoilla vaan päinvastoin oikein toivotellaan tervetulleeksi. Jotenkin hassua.
Tiistaina päätettiin pitää pitkästä aikaa ns. nettipäivä, sillä hoidettavien asioiden listalle oli kertynyt jo melkoinen määrä kohtia. Ja kun kaikeksi yllätykseksi Haweran kylän kirjastossa oli vielä melko laadukas nettiyhteys, asetuttiinkin heti aamupäivästä sinne lukusalin nurkkaan. Ja niinhän siinä kävi että liian pitkäksi venynyt tietsarintuijottelu ei saanut aikaan muuta kuin hermojen menetyksen ja koko projekti meinattiinkin jättää kesken. Onneksi löydettiin kuitenkin jotain järkeä siihen hommaan ja saatiin kuin saatiinkin hoidettua oikeastaan kaikki tarvittavat asiat; vika majoitus Aucklandiin, eka majoitus Nadiin, päivitettyä ESTA-luvat Jenkkeihin, varailtua erinäisiä USA:n sisäisiä lentoja jne. Mutta koko päivä siihen meni.
Juuri ennen sulkemista poikkesimme vielä turisti-infoon hakemaan seuraavalle päivälle esitteet ja kartat Egmontin luonnonpuistoon ja Taranaki-vuoren ympäristöön tutustumiseen, ja poistuimme kaupan kautta jälleen kartalta bongatulle leiriytymispaikalle.
Lake Rotorake olikin sitten hieman erilainen kuin aikaisemmat DOC-alueet, nimittäin jonkin paikallisen luonnonsuojelujärjestön pest-free zone jonne päästäkseen piti ensin ajaa yhden portin läpi, odottaa että se sulkeutuu, ja sitten toisen portin läpi. Tämä pitää opossumit, kissat, rotat ja muut tuholaiset loitolla. Jostain syystä porteista oli kuitenkin päässyt livahtamaan läpi kaksi saksalaista turistia.
Muuten alue oli aivan kelvollinen, vaikka tasaisen nukkumapaikan löytäminen olikin hieman haasteellista. Lisäjännitystä iltaan ja yöhön toivat ainoastaan läheisiltä pelloilta kaikuneet lehmien sotahuudot ja järjestön kartano, jonka uskoimme toki kuuluvat jonkin sortin lahkolaisille. Kenties nooalaisille. Eli hyvinkin tapahtumaköyhä ilta.
Tänään, keskiviikkona, aamu valkeni lupaavasta säätiedotuksesta huolimatta hyvin pilvisenä ja aloimmekin miettiä että näkyyköhän siitä Taranakista mitään. Päätimme joka tapauksessa tarkistaa asian ja ajelimme suoraan East Egmontin kylään josta lähtee useita vaellusreittejä ja näköalapolkuja kohti vuorta.
Perille päästiin hyvinkin nopeasti, mutta jo matkalla tajuttiin että jos kohteena on yli kahden ja puolen kilometrin korkuinen vuori, niin se varmaan näkyisi jonkin matkan päähän. Ja kun päästiin alueen parkkipaikalle eikä vielä silloinkaan ollut tietoa missä suunnassa vuori sijaitsee, oli pakko jättää leikki kesken.
Mutta koska tänne asti oli ajettu, eikä ihan vielä ollut hillitön kiire jatkaa matkaa, päädyttiin odottamaan vielä huomiseen jos keli vaikka hieman kirkastuisi. Päivä käytettiin siis jälleen käytännön juttuihin, eli eilen unohtuneiden nettijuttujen hoitoon, optikolla vierailuun ja grillihiilien etsintään. Iltapäivällä ajettiin sitten takaisin luonnonpuiston parkkikselle jotta olemme sitten aamusta valmiina valloittamaan Taranakin. Tai ainakin sen näköalapaikan.
Parkkipaikka on käytännössä pilvessä, ja usva heiluu alueella niin että välillä näkee toiseen päähän ja välillä ei. Tuossa kokkaillessa huomasin sitten yhtäkkiä taivaalla oudon kolmion, ja tajusin että hitto, siinähän se vuori on, aivan vieressä. Oli tosi outo tunne kun tajusi että siinä se vaanii sumun takana ihan kuin joku monsteri.
Nyt vaan toivotaan että aamulla on kirkasta ja lumihuippuinen Taranaki näkyvissä, muuten ei kyllä jäädä enää odottelemaan vaan jatketaan matkaa kohti Taupoa ja sen vulkaanisia ihmeitä. Sinne vie muuten tie nimeltä Forgotten World Highway, jonka varrella pitäisi olla ties mitä aavekaupunkia. Uuuu.
-Inni.
PS. Tänään sain myös Bertan tuunattua jo kauan suunniteltuun asuun:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti