No eihän sitä vuorta sitten näkynyt! Eli kuten Inni viimeksi kertoili, tarkoitus oli torstaiaamuna valloittaa Lounarin kannessa niin helvetin hienolta näyttävä Mt. Taranaki, mutta koska herättäessä ei edelleenkään ollut sumun vuoksi tarkkaa tietoa siitä missä suunnassa ko. nyppylä sijaitsee, jouduttiin koko touhu skippaamaan. Oltaisiin tietysti voitu ihan hyvin mennä samoilemaan vuorenrinteen poluille sumussakin, mutta koska näköalaahan täältä oltiin hakemassa, päätettiin suunnistaa takaisin alas, Stratfordin kaupunkiin ja sieltä suoraan mystisesti nimettyä ”Forgotten World Highwayta” koilliseen. Kyseinen tienpätkä vie omituisen kukkulamaaston halki Eteläsaaren länsipuolelta aina itärannikon Bay of Plentylle ja sen suurimpiin kaupunkeihin, Taupoon ja Rotoruaan asti. Mistään mielettömästä motarista ei tietysti taaskaan ollut kysymys vaan vähän yli parinkymmenen kilometrin matka sadasta viidestäkymmenestä oli ihan rehellistä hiekkatietä ja se loppuosakin melko kyseenalaisella asvaltilla päällystettyä vuoristoserpentiiniä. Ainakin kuskin mieli pysyi virkeänä.
Mietittiin siinä ajellessa, että oltiin kyllä väärässä ajatellessamme, että täällä Pohjoissaarella olisi sen vulkaanisuuden takia jotenkin karumpaa maastoa kuin Eteläsaarella. Forgotten World Highwaykin kulki niin vehreiden kukkuloiden läpi ettei mitään järkeä. Omassa mielessäni ainakin esimerkiksi Milford Soundin vuonot ja Arthur’s Passin vuoret olivat kaikessa graniitinharmaassa jylhydessään miljoona kertaa karumpia kuin Pohjoissaaren loputtoman vehreä mäkimaasto. Niin sitä vaan voi olla väärässä, ellei itse käy paikanpäällä asiaa tarkistamassa.
Unohdetun maailman moottoritien varrella päästiin käymään myös Uuden-Seelannin ainoassa tasavallassa; Republic of Whangamomonassa. Kyseinen kylä on julistautunut itsenäiseksi tasavallaksi vuonna 1989, oltuaan vaarassa joutua kunnallispoliittisista syistä liittymään naapurikylään. Kun vielä kunnanisät ehdottivat samalla myös kylien rugby-joukkueiden yhdistämistä, nousivat whangamomonalaiset kapinaan, jonka seurauksena siis syntyi itsenäinen tasavalta. Presidentti valitaan kahden vuoden välein demokraattisesti ja virkaa on vuosien varrella pitänyt hallussaan niin Billy Gumboot-vuohi kuin Tai Poutu-puudelikin. Tällä hetkellä virkaa pitää hallussa Murt Kennard-niminen sälli ja näin ollen siis presidentti on pitkästä aikaa ihminen. Berttaa ei rajavartiolaitoksella tarkastettu, eikä matkustajiston passeja uhkailuista huolimatta yytsitty, eli ainakaan whangamomonan tasavallan rajalla ei mitään turhaa natsimeininkiä ollut. Itse kylä ohitettiin noin minuutissa. Fiilis oli vähän sama kuin Luxemburgin läpi ajettaessa; ”welcome to Luxemburg” ja heti perään ”thank you for visiting Luxemburg”.
Forgotten World Highwayn ajelemiseen meni nelisen tuntia ja iltapäivän loppupuolella saavuttiin vihdoin Taupoon. Ko. kaupunki on komean, valtavaan kraateriin syntyneen järven rannalla ja on matkaoppaan mukaan erittäinkin idyllinen ajanviettopaikka. Ei kuitenkaan jaksettu enää koko päivän ajeluiden jälkeen turhia lähteä ryntäilemään ja päätettiin vain käydä kaupassa ja majoituttua aivan Taupon keskustan viereen, Huka Fallssin leiriytymisalueelle. Perinteiseen Uuden-Seelannin tyyliin kuvankaunis joenvarren leiripaikka ei tietenkään maksanut mitään ja taas kerran tuli naureskeltua Australian ”you will be prosecuted, if you camp here”-kylteille. Kyllä voi kahden maan leiriytymiskäytännöissä olla paljon eroa! Ilta meni rattoisasti Bertan ympärillä hengailuun ja vaikka naapurileirin demonilapsi tulikin kitaransoiton riivaamana kummittelemaan auton ympärille illan pimetessä, ei fiiliksessä ollut kyllä taaskaan mitään valittamista. Hyvää elämää!
Tarkoituksena oli viettää pari päivää Taupossa ja jatkaa sitten matkaa Rotoruaan, mutta vaikka perjantaiaamuna sää oli loistokas ja Bertan miehistö täynnä energiaa, ei oikeastaan mikään Taupon tarjoamista aktiviteeteista tuntunut kiinnostavalta. Koko Bay of Plenty on erittäin vulkaanista aluetta ja mestojen suurin viehätys ovat erilaiset kuumat lähteet, mutakraaterit ja muut omituiset maaperän epästabiiliuteen ja tuliperäisyyteen liittyvät meiningit, joita mekin, Euraasian mannerlaatan keskustan turvassa kasvaneet pohjoisen lapset oltiin tietysti tultu katsomaan. Taupossa kuitenkin vaikutti kaikki olevan vähän huonommin kuin Rotoruassa; alueella oli kuumia lähteitä, mutta ei niin komeita kuin Rotoruassa. Alueella oli geysireitä, mutta ei niin isoja kuin Rotoruassa. Alueella oli kävelyreittejä, mutta koska järvimaisema ei eksoottisuudellaan suomalaista ihan vähällä sykähdytä, ei niissäkään kai mitään ihmeellistä ollut tarjolla. Kylä oli ihan kiva, mutta koska ”ihan kiva” ei ole tarpeeksi, päätettiin skipata Taupon tarjonta ihan kokonaan ja suunnata suoraan Rototuaan, eli Rotovegasiin, kuten paikallinen matkailuvirasto kaupunkia kutsuu.
Rotoruan haistoikin sitten ennen kuin näki; vulkaanisuudesta johtuva rikinkatku alkoi jo kymmeniä kilometrejä ennen kaupungin rajoja, mutta siitä huolimatta mesta on Pohjoissaaren suosituin yksittäinen turistikohde. Eräänlainen Pohjoissaaren Queenstown. Ja mikä ettei olisi; vulkaanisia nähtävyyksiä on tosiaan vaikka muille jakaa. Itseasiassa, Taupon ja Rotoruan välinen tiekin on nimeltään Thermal Explorer Highway. Alue on kuulemma yksi maailman tuliperäisesti aktiivisimmista; muut samalle tasolle yltävät alueet löytyvät Islannista, Venäjän Kamtsatkasta, sekä Jenkkien Yellowstonesta.
Majoituttiin pienen mietiskelytuokion jälkeen vähän keskustan ulkopuolelle, Kiwi Pakan leirintäalueelle ja puskettiin keskustaan suunnittelemaan mitä haluttaisiin seuraavina päivinä tehdä. Vulkaanisten juttujen lisäksi toinen Rotoruan suuri matkailuvaltti on sen suuri maoriväestö; n. 35% paikallisista on maoreita, eli perinteistä hangi-illallista ja maorikulttuuriin tutustumista oli ainakin tarjolla tarpeeksi. Kyllähän me tietysti tiedettiin, että kyseessä ei sinällään ole Torremolinoksen koskenkorvankatkuisia porsasjuhlia autenttisempi kokemus, mutta koska ei noiden Uuden-Seelannin alkuperäisasukeiden kulttuurista juuri muutenkaan voi omakohtaisia kokemuksia saada, jouduttiin hankkimaan piletit Mitai-heimon illalliskesteihin. Valittiin kuitenkin sellainen pulju joka on maorien omistuksessa, eikä pääsymaksu siten valunut ainakaan suoraan minkään länkkäripohatan sijoitussalkkuun. Homma on nimittäin niin, että positiivisista odotuksista huolimatta, maorien asema ei täällä Uudessa-Seelannissa tunnu olevan juuri Australian aboriginaaleja kummallisempi; suuri osa ko. väestöstä on lohduttoman syrjäytynyttä, eikä valkoisten ja alkuperäiskansojen välillä vallitse kovinkaan lämmintä sidettä. Ok, on myönnettävä, että NZ:ssa edes osa maoreista tuntuu olevan ihan hyväksyttyjä yhteiskunnan jäseniä ja tekevän töitä, mutta kolmeen kuukauteen Ausseissa ei kyllä mahtunut ainoatakaan aboriginaalikohtaamista, jossa ”blackfellow” ei olisi ollut ihan rehellinen metsien mies. Surullista, mutta totta.
Hangi-iltamat saatiin järjestettyä vielä samalle päivälle ja hommaan kuulunutta bussikuljetusta odotellessa ehdittiin vielä tutustua aivan Rotoruan keskustassa sijaitsevan Kuirau-puiston thermaalinähtävyyksiin. Kyllähän se tietysti vähän omituiselta näytti kun about Kaivopuiston kokoisella viheralueella nousi joka puolelta vesihöyrypatsaita. Vähän kuin koko mesta olisi ollut täynnä pieniä nuotioita. Lähempi tutustuminen toki osoitti höyrypatsaiden olevan lähtöisin kiehuvista lähteistä ja väkivaltaisesti kuplivista, tulikuumista mutalammikoista. Kuten siis jo sanoin, erittäin omituista.
Illalla päästiin sitten taas pitkästä aikaa todellisen turismin ytimeen ja hypättiin muiden ET-lehden iloisten lukijamatkalaisten kanssa bussikuljetukseen kohti Mitai-heimon muinaiskylää. Onneksi mestoille oli eksynyt muutama muukin alle eläkeikäinen, eikä meitä siten niin käsittämättömästi hävettänyt moisesta huvista maksaminen. Ja sitäpaitsi, mehän oltiin jo päivällä päätetty ettei tästä maorihommasta oikein muutenkaan voi tietoa saada, eli ihan turha nyt enää katua kun rahat on jo maksettu. Ei muuta kuin tulta päin.
Ja olihan homma tietysti aikamoista jonossa kulkemista ja samoille, tuhat kertaa kerrotuille vitseille nauramista. Välillä jonotettiin valtavaan ruokailutelttaan ja ajoittain lausuttiin maorien kielellä jotain peruskohteliaisuuksia kuorossa. Joskus seremoniamestari heitti kömpelön stand-up-koomikon tavoin läppää vieraiden kotimaista ja toisinaan taas ajoi meitä karjalauman tavoin läheiseen metsään väijymään maorisotureiden soutamista kanootilla. Jossain vaiheessa vieraista valittiin heimonjohtaja joka sitten esitti puheen paikallisen maoriheimon johtajalle jne. Aikamoista myötähäpeämeininkiä kyllä.
Noh, olihan illassa tietysti hyviäkin puolia; maorikulttuurista kerrottiin tanssien ja laulujen avulla ihan runsaasti, eivätkä esitykset sortuneet vakuuttelemaan, että ”näin me elämme edelleen”, vaan ihan rehellisesti heimon johtajaa esittänyt maorinäyttelijä kertoi olevansa ko. produktiossa duunissa, asuvansa kerrostalossa keskustassa ja ajavansa ihan kohta omalla autollaan Mäkkäriin hakemaan iltapalaa. Eli jotkut läpät olivat jopa hyviä. Myös maakuopassa kokattu hangi-illallinen oli maukas; varsinkin lammas, sekä ”kumara” (joku bataattityyppinen juures) tekivät tehtävänsä. Safka oli kaiken muun hyvän lisäksi vielä tarjolla seisovassa pöydässä, eikä köyhiä backpackereita tietysti moisessa tarjoilumallissa tarvitse kahta kertaa kehottaa santsaamaan sydämensä kyllyydestä. Vedettiin niin paljon kuin napa veti ja suoraan sanottuna kierittiin mestoilta ulos joskus yhdeksän jälkeen. Loppujen lopuksi meillä oli itse asiassa jopa ihan hauskaa. Varsinkin kun samaan pöytäseurueeseen sattui vielä vanhempi englantilaispariskunta, jonka herran perienglantilaisen kuivakka vittuilu ja rouvan miljoonan Silk Cutin ja gintonicin polttamalla äänellä kerrotut tarinat pitivät mukavasti seuraa koko ruokailun ajan.
Hangi-ilta ei kuitenkaan mitenkään päässyt turhia venymään ja niinpä lauantaina oltiin heti aamusta valmiina valloittamaan Rotoruan lähistöllä, Wakarewarewan upeassa metsässä risteilevän maastopyöräpuiston reittejä. Homma ei todellakaan ollut millään putkikamelilla sotkemista pururadalla, vaan vuokravarusteet olivat viimeisen päälle kunnossa ja merkittyjä reittejä yli sadan kilometrin verran, tasaisista metsäpoluista louhikkoisiin jyrkänteisiin. Kyllä siinä kelpasi sotkea edellisillan kaloreita ulos kehosta.
Seikkailtiin poluilla kolmisen tuntia ja vaikka välillä ei oltukaan ihan yhtä mieltä siitä onko homma hauskaa vai ei, toimivatko molempien pyörien vaihteet vai eivät ja onko reittikartta oikeassa vai ei, niin ainakin liikunnan iloa päästiin kokemaan ihan koko rahalla. Välillä toki kiroiltiin päättymättömissä ylämäissä ja välillä kannettiin fillareita alas pystysuorissa, louhikkoon päättyvissä dropeissa reitillä jonka piti olla ”vihreä”, mutta kaiken kaikkiaan homma oli supersiistiä. Itse kävin välillä myös ilmalennon jälkeen ottamassa nenällä tuntumaa polun ulkopuoliseen kasvillisuuteen, mutta koska luunmurtumilta säästyttiin, jatkettiin seuraavaan hallitsemattomaan pudotukseen ihan yhtä kovaa kuin siihen edelliseenkin. Adrenaliinipiikit olivat välillä valtavia, mutta siitähän moisissa extreme-lajeissa onkin kyse. Ehkä se meidän tietty päättämättömyys siitä, onko kivikkoisten mäkien ylösalas sotkeminen jousitetulla fillarilla hauskaa vai ei, johtui juurikin tästä osallistujien erilaisesta näkemyksestä siitä mikä on hauskaa ja mikä ei.
Vaikka välillä siis vähän oltiinkin eri mieltä asioista, kilometrejä jäi taakse ihan kunnioitettava määrä ja takaisin leirintäalueelle palasi kaksi aivan kaikkensa antanutta matkalaista. Loppupäivä menikin sitten aika pitkälti Kiwi Pakan kuumavesialtaassa lilluessa ja Bertan vieressä bisseä ja kirjallisuutta nauttiessa.
Tänään sitten herättiin Bertan kätköistä lähes halvaantuneina; hanuri ja reidethän noissa fillarijutuissa ovat aina kovilla ja niiden lisäksi lihakset olivat aivan jumissa niin niskassa kuin käsivarsissakin. Sen siitä saa kun kerran viikossa tekee jonkinlaisen fyysisen harjoitteen ja loppuajan viettää hyvän ruoantäyteistä leirielämää. Noh, ei auttanut itku markkinoilla, vaan puskettiin heti ennen kymmentä kohti Wai-O-Tapun ”thermal wonderlandia”. Ennen kymmentä siksi, että vartin yli kymmenen oli ohjelmassa mestan isoimman geysirin, Lady Knoxin purkautumisen seuraaminen. Ihmeteltiin vähän, että miten ko. kuuma lähde voi purkautua joka päivä täsmälleen samaan aikaan, mutta homma tietysti selvisi sillä kaikkein karuimmalla tavalla kun paikalle päästiin; tasan kello 10.15, joka päivä, geysiriin heitetään pala saippuaa joka saa Rouva Knoxin suihkuttamaan kuumaa vettä turistien iloksi aina 10-20 metrin korkeuteen. Vähän tietysti harmitti ettei homma ollutkaan 100%:sen luonnollista, mutta taustatarinassa hommaa seliteltiin paikallisten vankien aiheuttaneen ko. geysirin ensimmäisen ihmisten näkemän purkauksen pestessään paikalla saippualla pyykkiä ja että siten pesuvälineen heittämisellä lähteeseen on edes jonkinlainen historiallinen relevanssi. Eikä kyseessä sitä paitsi ollut mikään ”nyt väännän hanasta suihkulähteen päälle”-tyyppinen juttu vaan pienen pieni pala orgaanista saippuaa, joka laukaisi muuten ihan luonnollisen reaktion. Noh, oli miten oli, purkaus oli jokatapauksessa komeaa katseltavaa, vaikka alkua vähän keinotekoisesti autettiinkin, eikä hommasta jäänyt mitenkään pettynyt fiilis.
Lady Knoxin jälkeen puskettiin tutkimaan Wai-O-Tapun geologisen ihmemaan loppuosaa. Ja kyllähän siellä katseltavaa riitti; toisaalla mutakraaterit porisivat jopa pelottavan aggressiivisesti ja toisaalla vulkaanisen maaperän mineraalit värjäsivät lammikoita oransseiksi, vihreiksi tai keltaisiksi riippuen siitä minkälaista matskua ko. kraateri sisällään piti. Välillä maisema oli kuin kuvia kuusta ja välillä ei nähnyt eteensä rikinkatkuiselta vesihöyryltä. Kaiken kaikkiaan erittäin hämärä kokemus, eivätkä valokuvat varmaan ikinä riitä kertomaan väriloiston koko komeutta.
Tutkittiin Wai-O-Tapua kunnes kyllästyttiin omituisen maiseman katseluun ja rikinkatkuun ja päätettiin, että meidän aikamme Rotovegasissa on nyt tullut päätökseen. Käytiin siis muitta mutkitta tankkaamassa ja suunnattiin pohjoiseen tavoitteena saavuttaa Coromandelin Hot Water Beach vielä saman päivän aikana. Aikaa Bertan palautukseen on enää viikko ja siinä ajassa pitäisi vielä ehtiä Aucklandiin tapaamaan Tervon perheen vanhempia valtiomiehiä, sitten katselemaan maisemia Bay of Islandsilla, Pohjoissaaren pohjoisosassa ja lopuksi vielä ehtiä takaisin tutkimaan itse Aucklandin kaupunkia. Aivan ensimmäiseksi on ohjelmassa kuitenkin huominen päivä Hot Water Beachilla, jossa pitäisi päästä pienen kaivu-urakan jälkeen ihan ikiomaan kuumaan lähteeseen istuskelemaan. Kuulostaa sen verran omituiselta, että pakkohan sitä on kokeilla…
-Tomppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti