Tiistaina herättiin reippaina matkalaisina ajoissa ja lähdettiin tutkimaan Bostonia. Edellispäivän matkustelua haitanneet taudinpoikaset olivat tipotiessään ja kun siis aamiainenkin pysyi ihan muitta mutkitta allekirjoittaneen sisällä, käveltiin keväisessä auringonpaisteessa, erittäin hyvillä mielin kotilähiöstämme kohti keskustaa. Naureskeltiin siinä, että on se kumma juttu kun ensin on matkustanut maailman ympäri ja syönyt aivan hyvillä mielin jos jonkinlaisista radanvarren katukeittiöistä ja rottakioskeista, mutta kuittaa vatsavaivat sitten aivan viime metreillä newyorklaisesta ranskalaisravintolasta. Sellaista se on. Voin kuitenkin sanoa, että maanantain Greyhound-kyydistä oli omalla kohdallani reissuromantiikka erittäin kaukana.
Matkaa keskustaan Allstonin nukkumalähiöstä kertyi ihan reippaan parin tunnin kävelyn verran, mutta mikäs siinä oli hienossa säässä dallaillessa. Matkalla maisema ei kyllä vaihtunut aivan kauheasti; Boston Universityn kampusaluetta riitti ainakin kymmenen kilometrin verran ja loppumatkaa reunustivat lähinnä komeat, mutta geneeriset, amerikkalaistyyppiset ”rivikerrostalot”, eli siis juuri sellaiset mitä ylemmän keskiluokan ydinperheistä kertovissa amerikkalaisissa draamaelokuvissa näkee. Kyseisten talojen ovenpielistä bongailtiin toki myös yliopistoveljeskuntien merkkejä ja koetettiin arvuutella ikkunoihin kiinnitetyistä ”koristeista” ja pihapiirissä lojuvasta kamasta, onko kyseinen opiskelijahelvetti, eli kulloinenkin gamma-sigma-phi-phi-mega-tampon-veljeskunta, mimmien vai kundien kansoittama. Siis fraternity vai sorority, kas siinä pulma.
Itse Bostonin keskusta alkoi siintää silmissä puolen päivän maissa ja oikeastaan koko päivä käytettiin aivan puhtaasti ympäriinsä hortoilemiseen. Aluksi mietittiin, että pitäisikö hommata kartta ja käydä turisteilemassa joissain tietyissä kohteissa, mutta päädyttiin kuitenkin siihen, että hoidetaan nähtävyyksien yytsiminen joku muu päivä ja mennään tänään sinne minne tekee mieli.
Boston on amerikkalaisella mittapuulla hyvinkin vanha ja perinteikäs kaupunki ja niinpä keskustan arkkitehtuuria värittivät niiden ainaisten lasiseinäpilvenpiirtäjien ja monikaistaisten moottoriteiden sijaan hieman vanhempi arkkitehtuuri ja kapeat, hieman dublinmaisesti ristiin rastiin kaartelevat kadut. Siellä täällä, joutomaalle oli toki pystytetty miljoonakerroksinen betonirakennus pilaamaan maisemaa, mutta muuten pieni keskusta-alue vaikutti varsin viihtyisältä. Katukuvan ihmisistä silmiin pisti erityisesti se, että vähintäänkin joka toisella vastaantulijalla tuntui olevan jotain paikallisiin kouluihin liittyvää kledjua päällä; Harvardin huppareita, BU:n verkkareita, Boston Collegen rotseja, Notre Damen lippiksiä ja vaikka mitä muuta mihin nyt nerokas markkinamies oli logon ymmärtänyt painattaa. Siis kyllähän kaikkialla Jenkeissä tunnutaan olevan erityisen ylpeitä siitä opiskelupaikasta, mutta täällä homma tuntui välillä jopa vähän överiltä. Kaikissa autoissa nyt ainakin oli jonkun opinahjon bumpersticker. Ne onnettomat joilla ei ollut opiskeluun liittyviä kamoja niskassaan (ei fyrkkaa skoleen?), tunnustivat sitten Red Soxien, Celticsien tai Bruinsien värejä. Kaikilla vastaantulijoilla kuitenkin oli jonkinlaista logorättiä niskassaan. Mikäs siinä.
Päivän aikana tuli matkamittariin helposti neljättäkymmenettä kilometriä ja illan suussa takaisin Allstoniin raahauduttiin jalat aivan spagetteina ja varpaat verillä. Matkalla takaisinpäin pysähdyttiin tosin hakemaan energiaa bostonilaisesta gourmet-burgerhelvetistä, Uburgerista, joka ei kyllä yltänyt Brisbanen (ja oli niitä muuallakin) Grill’din tai Queenstownin Fergburgerin tasolle, mutta peittosi hienoisesti Aucklandin MurderBurgerin ja Taupon Burger Fuelin. Kuten huomaatte, tässä matkustelun lomassa on käynnissä uskomattoman arvovaltainen ja asiantunteva hampurilaisravintolaranking. Ja vaikka UB ei nyt ihan kärkisijoille yltänytkään, tarjosi lätty mukavasti kotimatkan lopun taittamiseen tarvittavat energiat. Mitään muuta päivään ei oikeastaan enää mahtunutkaan, mitä nyt kanavan 38 sitcom-putken tuijottelua ja siinä se sitten melkein olikin.
Keskiviikkona päätettiin lähestyä keskustaa hieman eri kulmasta ja valittiin Commonwealth Avenuen jalkakäytävän sijasta Charles Riverin penkan kävelytie. Tai oikeampi nimi varmasti olisi ollut lenkkeilytie, koska meidän lisäksemme oikeastaan kukaan muu ei missään nimessä kävellyt sitä pitkin. Lenkkeilijöitä sen sijaan oli tuhansittain ja välillä mietittiinkin ovatko kaikki ympärillä jolkottelevat ihmiset viettämässä vapaapäivää vai ovatko jotkut ihan oikeasti sillä surullisen kuuluisalla lounastuntilenkillä. Amerikkalainen unelma ei odota.
Päivälle oli suunniteltu hienoista nähtävyyksien kiertelyä ja aamupäivä seurailtiinkin karkeasti Bostonin turismilautakunnan rakentelemaa ”Freedom Trailia”. Sanasta ”freedom” tulee toki nykypäivänä hyvinkin epämiellyttäviä konnotaatioita, mutta Bostonin perinteisestä luonteesta johtuen ko. sana ei tällä kertaa tarkoittanutkaan Lähi-idän öljyvaltioihin hyökkäämistä vaan paikallisen sisällissotaan liittyviä muistomerkkejä, eli koettiin asian olevan ihan kannatettavissa. Dallailtiin siis upeassa kevätsäässä vanhan State Housen kulmilta maailman vanhimmalle yhä vedessä köllöttelevälle sotalaivalle, SS Constitutionille ja sieltä edelleen Bunker Hillillä kohoavalle sisällissodan ensimmäisen taistelun muistomerkille. Constitutionin vieressä bongattiin muuten merestä delfiinejä, mikä luonnollisesti nosti karun satama-alueen viehättävyyttä huomattavasti. Itse sotalaivaan ei tällä kertaa päässyt sisään, mutta Bunker Hillin muistomerkin kaikki 294 porrasta päästiin kiipeämään ylös. Matkalla ohitettiin toki kymmenittäin mäkkäridieetillä olevia paikallisia sydän- ja verisuonitautipotilaita, jotka puuskuttivat kapeassa porraskäytävässä hyvinkin vaarallisen oloisesti ja kiroilivat sitä, miksei torniin oltu rakennettu hissiä. Ilmeisesti Koneen hissi-insinöörit eivät olleet kehittäneet myyntipalvelujaan Uudelle Mantereelle vielä 1800-luvun alussa.
Iltapäivästä valuttiin takaisin joen yli keskustaan ja puskettiin North Endin ja Haymarket Squaren shoppailu- ja ravintola-alueelle. Ko. mesta on entisöity loistokkaasti vanhoihin punatiilitaloihin ja jonkinlaisiin tallirakennuksiin ja tarjosi hyvinkin viihtyisiä mukulakivikatuja käveltäväksi, miljoona ravintolaa ja ne samat perusrättikaupat kuin kaikkialla muuallakin. Palloiltiin muutama tunti mestoilla, safkattiin ja lähdettiin dallailemaan takaisin kämpille päin. Paikallisessa Gapissa ollessani bongasin muuten kivitalonkokoisen Boston Bruins-kapteeni Cheno Charan perheineen hyllyjen välistä neuleostoksilta. Tarkoitus oli jopa käydä heittämässä joku huono läppä kyseiselle jääkenttien gladiaattorille, mutta Charan perheen kuopuksella vaikutti huudosta päätellen olevan juuri sillä hetkellä sen verran paha elämä, etten halunnut yhtään sen enempää lusikkaani siihen soppaan tunkea. Cheno-setä ei tuntunut olevan ihan sillä tuulella, mistä Bruinsin pr-osasto olisi ollut kovin ylpeä.
Kotimatkalla bongattiin aivan ”omilta” kulmiltamme jonkinlainen paikallinen Tavastia-klubi; 70-luvulla avattu Paradise Rock Club, jossa vaikutti jossain uransa vaiheessa soittaneen oikeastaan jokainen artisti Rollareista U2:een ja R.E.M:sta Coldplayhin, samoin kuin about miljoona pienempää nimeä. Hyökättiin tietysti heti väijymään olisiko tarjolla joku itseämme kiinnostava keikka. Oveen teipatusta listasta huomattiin harmiksemme että oltiin missattu Klaxons yhdellä päivällä, mutta että tanskalainen The Raveonettes soittaisi seuraavana päivänä. Loistavaa. Vähän kyllä jäi kaivertamaan, että loppukuun ohjelmistossa olisi ollut mm. Femi Kuti and the Positive Force, The Go! Team, KT Tunstall, House Of Pain, Lykke Li ja vaikka mitä mielenkiintoista ja kaikki reippaasti alle 20 taalan hinnalla. Noh, napattiin The Raveonettes-liput tiskiltä taskuun ja painuttiin tyytyväisinä takaisin kämpille lepuuttelemaan kävelystä lähes halvaantuneita jalkoja.
Koska parin päivän yhtäjaksoinen käveleminen turvottaa kaltaiseni invalidin polvet takuuvarmasti joka kerta jalkapallon kokoisiksi ja siten hyvinkin kivuliaiksi, päätettiin torstaina liikkua ympäri Bostonia lähinnä julkisten liikennevälineiden voimin. Aamupäivällä heiluttiin aivan hostellin kulmilla Allstonissa ja iltapäivällä ajeltiin sporalla Harvardin yliopistoalueelle Cambridgen puolelle jokea. Harvard nyt tietysti oli juuri se elokuvistakin tuttu kaikkien yliopistojen mallikampus, jonka iätöntä arvokkuutta hehkuvassa ympäristössä tällainen entinen ammattikorkeakouluopiskelijakin saattoi hetken tuntea itsensä ihan oikeasti viisaaksi. Heh. Rakennukset olivat kieltämättä komeat ja miljöö käsittämättömän siisti, mutta mestoilla pyörineet miljoona muutakin turistia saivat aikaan sen verran kaoottisen ilmapiirin, ettei leffoista tuttua preppy-romantiikkaa paljoa päästy kokemaan. Toisaalta, sääkin vaihtui pari päivää vallinneesta aurinkoisesta pikkupakkasesta lohduttomaksi räntäsateeksi, eli suunnattiin aika nopeasti takaisin Bostonin puolelle.
Koska Raveonettesin showtimeen oli vielä reilusti aikaa, puskettiin Paradise Rock Clubin vieressä olevaan sporttibaariin pitämään sadetta. Mestoilla nautittiin keikkaa odotellessa amerikkalaistyyppisen massiivinen siipiateria ja muutamat pitcherilliset Rolling Rockia, jonka jälkeen suorastaan vyöryttiin Paradisen ovesta sisään. Klubi oli kyllä skidisti kotoisaa Tavastiaa isompi, mutta muuten hyvinkin samanhenkinen; pieni lava, yläkerran parvi, tylyt baarimikot tarjoilemassa kaljaa suoraan tölkeistä tai pulloista, vessat bommattu ja tarroitettu tukkoon jne. Olo oli oikeastaan ihan kotoisa. Porukkaa oli paikalle valunut muutama sata, eli yläkerta pysyi tukevasti kiinni, mutta kuka nyt yläkerrasta keikkaa haluaisikaan katsella?
Lämppärinä soitti sanfranciscolainen Tamaryn, joka oli kyllä kuunnellut Joy Divisioninsa ja katsellut vanhat Curen keikkansa vähän liian tarkasti; kaikilla yhtyeen jäsenillä pysyivät hiukset tiukasti silmillä koko puolen tunnin setin ajan, eikä biiseissä todellakaan ollut shadowplay-tyyppisen painostavista kitarariffeistä pulaa. Jotenkin tuli sellainen fiilis, että tässä ollaan jonkinlaisen tribuuttibändin keikalla, vaikka biisimateriaali olikin originaalia. Kyllähän yhtyeellä oli hyviäkin hetkiä, mutta jotain valitettavasti jäi puuttumaan.
Itse pääesiintyjä olikin sitten paljon vakuuttavampi. Ei kumpikaan oltu bändin kuulumisia hirveästi vuoden 2003 debyyttilevy Chaingang Of Loven jälkeen seurailtu. Mitä nyt jonkun sinkkulohkaisun verran, mutta siinäpä se aika pitkälti sitten olikin ja nyt tarjoutui tilaisuus päivittää Raveonettes-tietämystä oikein urakalla. Kitaroiden rätinä, basson murina ja tyylikkäät elektrobiitit saivat aikaan sopivan vastapainon laulusolistien vokaaliharmonioille ja meno maittoi ihan koko puolentoista tunnin setin ajan. Keulahahmot Sune Rose Wagner ja Sharin Foo paistattelivat luonnollisesti valokeilassa komppikitaristin ja rumpalin jäädessä suosiolla lavan takaosan varjoihin. Bändin show piti sisällään ihan reipasta musisointia menevistä elektrorock-biiseistä muutamiin hitaampiin fiilistelyihin ja onnistui kyllä ainakin meitä viihdyttämään ihan koko viidentoista dollarin edestä. Kaiken kaikkiaan hyvä ilta.
Oltiin muuten vähän mietitty, että varmaan tanskalaisen indie-bändin keikka nyt viimeistään houkuttelee kaikki Bostonin hipster-hiimut koloistaan, mutta ihmetykseksemme huomattiin, että ihan samaa ”baseball-lippis, liian lyhyet farkut ja juoksulenkkarit”-jengiä sitä valui ovista sisään kuin muutenkin kadulla näkee. Ei sillä että ko. asialla mitään väliä olisi, mutta kun lavalla ääntelee ultracool skandinavibändi, on vähintäänkin omituista että paikalle saapunut yleisö, joka näyttää detroitilaisista monster truck-skaboista karanneelta, on aivan fiiliksissä esityksestä.
Keikan aikana Boston oli yllätykseksemme peittynyt kymmensenttiseen lumikerrokseen ja kotimatka kului lähinnä lumisotaa leikkiessä. Oli kieltämättä hyvin outoa nähdä kunnolla lunta ensimmäistä kertaa tänä talvena.
Perjantaina olikin sitten aika sanoa hyvästit Bostonille ja suunnata heti aamusta Greyhoundin renkain lumisen New Englandin halki kohti New Yorkia. Tällä kertaa dösä oli uudempaa mallia ja piti sisällään kaikki hienoudet nettiyhteydestä ilmastointiin ja turvavöihin. Tälläkään kertaa ei siis saatu aivan autenttista Jack Kerouac-kokemusta aikaiseksi, mutta mikäs siinä oli päivitellessä Facebook-statusta matkan taittuessa. Vähän eri meininkiä kuin ”On The Roadissa”. Lisäbonuksena reissulla oli suoraan jostain pikkugangstereista kertovasta leffasta karannut, stereotyyppisen italo-amerikkalainen kuski, Frankie, joka ärähteli vähän väliä teennäisen kärttyisästi mikrofoniin ja haukkui muita tiellä liikkujia, kollegoitaan ja mitä nyt milloinkin paksulla New Jerseyn englannilla. Kerrassaan viihdyttävää.
Dösä saapui Port Authorityyn joskus iltapäivän alkajaisiksi ja tie vei välittömästi kohti Chinatownia ja seuraavien viiden yön majapaikkaa; Sun Hotellia. Joillain nettisaiteilla kyseinen ”halvin ja paras” majapaikka toimii myös nimellä Sun Bright Hotel, mutta nimen ei todellakaan annettu häiritä; tärkeintä oli luonnollisesti katto pään päällä ja halpa hinta. Sun Hotel löytyi sitten joidenkin roskapönttöjen takaa Hester Streetiltä ja meille osoitettu nukkumakoppi oli tosiaankin hintansa arvoinen; lattiatilaa oli varmasti alle neliömetrin verran ja matkatavarat olikin pakko tunkea sängyn alle säilytykseen. Mesta oli kuitenkin kiiltävän puhdas ja lokaatio Chinatownissa aivan ässä, eli tällä reissulla on varmasti nukuttu kymmenissä huonommissakin kopeissa. Ainoa miinusmerkintä vihkoon tuli lämpimän veden puutteesta suihkuissa, mutta tiukahkon henkilökunnan kanssa käydyn palaverin jälkeen meille luvattiin, että homma saataisiin toimimaan vielä saman päivän aikana. Ei siis muuta kuin kiinalaiskopin ovi lukkoon ja kaupungille hengailemaan.
Pyörittiin loppupäivä ykköshoodeilla, Villagessa ja suunnattiin illalla Mikon ja Erinin luokse hakemaan sinne säilöön jätettyjä rinkkoja. Dumbossa vierähtikin sitten muutama ”ylimääräinen” tunti kun paikallisoppaat olivat sattumalta juuri käyneet hakemassa alakerran viinikaupasta muutaman pullon punaviiniä ja halusivat vastineeksi juomatarjoilusta kuulla jännittäviä tarinoita Bostonista. Mikäs siinä, eikä muuten yhtään enää harmittanut edelleen jatkunut lämpimän veden puute kun raahauduttiin takaisin Chinatowniin joskus puolen yön jälkeen.
Homma alkoi kuitenkin käydä ärsyttäväksi lauantaiaamuna kun vesi oli edelleenkin jäätävän kylmää. Huumoria kiinalaiselle hihittelylle ja ”half hour, half hour” selityksille ei paljoa enää löytynyt. Kyykytettiinkin respan kinukkisetää oikein huolella ja kerrottiin lopuksi menevämme kaupungille muutamaksi tunniksi ja että suihkun olisi parempi toimia kun tullaan takaisin. Sälli jäi paniikissa soittelemaan jonnekin ja me puskettiin vihaisina ja likaisina nauttimaan aamiaista kaupungille. Keli oli kuitenkin loistava, eikä sitä voinut taaskaan muuta kuin todeta Nykin olevan aivan sairaan magea mesta vähän likaisemmillakin hiuksilla koettuna; Soho ja Village olivat täynnä lauantaiaamun brunssia metsästäviä ihmisiä ja mekin tietysti nautittiin raukeasta viikonloppuilmapiiristä täysin siemauksin. Aivan mahtavaa.
Loistava päivä sai arvoisensa päätöksen illalla kun suunnattiin PATH-junalla Jerseyn puolelle ja kohti Red Bull Arenaa, jossa New York Red Bullsilla oli matsi Houston Dynamoa vastaan. Matka taittui parissakymmenessä minuutissa ja perillä meitä odotti varsinainen Jersey-näkymä; upouusi, arkkitehtuuriltaan hieman Amterdamin ArenA:n mieleentuonut Red Bull Arena kohosi ylväänä keskellä valtavaa joutomaaplänttiä. Muut näköpiirissä olleet rakennukset olivat pari hylättyä varastohallia ja muutama rapistunut tehtaanpiippu. Stadionin rakentamiseen tarvittu maa tuskin oli kustantanut aivan valtavasti.
Askeettisesta ympäristöstä huolimatta itse urheilupyhättö oli kerrassaan upea; kokonaan kuningaslajille pyhitetty uusi 25000 katsojaa vetävä stadion ainakin tarjoaa mahtavat puitteet palloilulle. Ja kyllähän Nykissä selvästi eletäänkin pienehköä futisbuumia; joukkueen kirkkaimmat tähdet ovat luonnollisesti Ex-Arsenal-kapteeni Thierry Henry ja Barcelonassa monta vuotta luutinut Rafa Marques, jotka ovat toki ihan millä tahansa tasolla kovia tekijöitä ja Red Bulls kerää tasaisen varmasti 15-20 tuhatta katsojaa otteluihinsa. Meidän suurin mielenkiintomme toki kohdistui Huuhkajien omaan Teemu Tainioon, joka kirjoitti parin vuoden lapun Red Bullsin kanssa juuri ennen kauden alkua.
MLS-kausi oli ehtinyt vanhentua vasta kahden ottelun verran, eli sen jännittävämpiä alkuasetelmia matsille ei ollut tarjolla. Red Bulls luonnollisesti lähti kotiedun turvin kamppailuun ennakkosuosikkina, eikä Houstonista tietenkään ollut minkäänlaista vieraskannatusta paikalle raahautunut. Yleisöä areenalle kuitenkin valui pitkälle toistakymmentä tuhatta ja koko toisen päädyn alakatsomo oli täynnä Red Bullsin faneja; Empire State Fanatics, Garden State, Viking Army jne. esiintyivät bannereineen aivan kuin minkä tahansa vanhemman futiskulttuurin faniryhmät. Aika kauas on Jenkeissäkin tultu siitä kun kuningaspeli oli vain etelärajan takaa tulleiden siirtolaisten puuhastelua. Toki täkäläistä fanikulttuuria leimaa tietynlainen jenkki-twist; kaikilla on oltava mahdollisimman paljon joukkueensa fanikamaa päällä ja kyllähän esimerkiksi Viking Armyn muoviviikinkikypärät ja fanipaitojen nimen kohdalle painetut ”hooligan”-tekstit aiheuttivat akuuttia myötähäpeää. Lauluissa tutun universaalit ”Horto Magikot”, ”Auld Lang Synet” ja muut vuorottelivat periamerikkalaisen ”let’s go Red Bulls, let’s go”-chantin kanssa ja tunnelma oli kyllä kieltämättä ihan hyvä koko parin tunnin pelin ajan. Erikoismaininnan ansaitsee amerikkalaisten väkisin väännettyjen show-elementtien puuttuminen; kerrankin Uudella Mantereella järjestettävästä urheilutapahtumasta oli jätetty kaikenmaailman tanssipelleilyt ja ilotulitukset pois ja luotettu siihen, että itse ottelu on katsojien mielestä tarpeeksi kiinnostava.
Itse ottelussa Red Bulls painosti ja Houston sumputti catenaccio-taktiikalla oman maalinsa edustaa ja keskittyi vastahyökkäyksiin. Kaikki kotijoukkueen maalipaikat oli selvästi pakko pelata kärjessä laiskasti jolkotelleelle Henrylle ja välillä tuntuikin siltä, että vierailijoille riittää maalinsa suojelemiseksi ranskalaistähden pimentäminen. Tainio pelasi Red Bullsin keskikentän pohjalla erittäinkin isossa roolissa; Tornion Terrieri käynnisti käytännössä kaikki kotijoukkueen hyökkäykset (syötti mm. Henryn yksin läpi n. vartin pelaamisen jälkeen) ja paikkasi siinä sivussa harva se hetki uhkarohkeasti ympäri kenttää hortoilleen Marquesin puuttumista topparilinjasta. Kotijoukkueesta edukseen esiintyivät myös numerolla 17 oikeaa laitaa kiitänyt Juan Agudelo, joka oli Henryn lisäksi oikeastaan ainoa maalipaikkoihin hakeutunut pelaaja. Muut tyytyivät lähinnä työntämään palloa rankalaistähdelle ja toivomaan herran laittavan pallon maaliin. Houston sumputti isokokoisten toppariensa johdolla sen verran tehokkaasti ettei Tainion läpisyöttöä vaarallisempia paikkoja ensimmäisellä puoliajalla päässyt syntymään ja tauolle mentiin kiikarilukemissa 0-0.
Toiselle jaksolle RB vaihtoi kentälle uuden hankintansa, kanadalaisen Dwayne De Rosarion ja heti alkoi tapahtua. Kundi nappasi keskikentän tahtipuikon haltuunsa vakuuttavasti ja loi saman tien pari vaarallista tilannetta, joista jälkimmäisestä Dane Richards pääsi siirtämään pallon tyhjään Houston-maaliin. Yleisö repesi liitoksistaan ja oli vielä täydessä juhlatunnelmassa kun laiskasti pelannut Marques päästi Houstonin vaarattoman näköisen maalipotkun pomppaamaan ylitseen ja teksasilaishyökkääjä Cam Weaverin yksin läpi. Muuten koko pelin aivan näkymättömissä vaellellut sälli kiitti meksikolaisen lahjasta, eikä erehtynyt. Peli oli 1-1 ja Red Bullsin pelaajien otteista alkoi näkyä tietynlainen voittamisen pakko. Dynamo ei enää loppua kohden edes yrittänyt hyökätä vaan tyytyi ainoastaan puolustamaan maaliaan ja kun kotijoukkueen hyvätkin maalintekopaikat tyrehtyivät viimeistään maalipuihin, päättyi viihdyttävä ja hyvätempoinen ottelu tasatulokseen.
Futiskokemus oli hyvä ja kun takaisin Sun Hotelliin päästyämme huomattiin suihkuvedenkin lämpiävän aivan kuten pitääkin, ei nukkumaan voinut mennä muuten kuin erittäin tyytyväisenä. Tänään onkin sitten taas tarkoitus heilua päämäärättömästi ympäri downtownia ja ehkä illalla tavata myös Mikkoa ja Eriniä. Ei voi kyllä valittaa.
-Tomppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti