Sunnuntaina jatkettiin siis siitä mihin lauantaina jäätiin ja hortoiltiin päämäärättömästi ympäri viihtyisää downtownia. Ensimmäiseksi suunnattiin paikallisen tavan mukaan nauttimaan rauhaisaa brunssia ja kun tarpeeksi eggs benedictiä ja pekonia oli kauhottu naamariin, jatkettiin aurinkoisessa säässä eteenpäin vailla sen kummempia suunnitelmia. Ihan sairaan siistiä, että ne pakolliset NY-nähtävyydet on tullut koluttua jo aikaisemmin, eikä tällä kertaa tarvinnut puskea väkisin mihinkään turistilaumoihin jonottelemaan. Ja koska myöskään sen enempää fyrkkaa mihinkään shoppailuihin ei reissun tässä vaiheessa luonnollisesti ole jäljellä, vältettiin hyvällä omatunnolla ostoshelveteissäkin hikoilu ja nautittiin keväästä ulkosalla. Vähän tietysti kirpaisee (varsinkin allekirjoittanutta) jättää niin paljon siistejä juttuja kauppojen hyllyille, mutta tällä reissulla nyt vain on hieman eri ”säännöt” kuin normaalilla lomamatkalla. Hoidetaan se todellinen ostostelu sitten seuraavalla kerralla.
Iltapäivällä suunnattiin hieman pohjoisemmaksi ja paistateltiin parin tunnin verran päivää Central Parkissa. Lämpimästä auringosta huolimatta oli kyllä todettava, että tuuli on edelleen sen verran viileä, ettei takista ja kaulahuivista ihan niin vain voinutkaan luopua. Sää itärannikolla tuntuu kyllä erittäin oudolta tähän aikaan vuodesta; välillä on pakkasta, välillä plussaa, eikä kukaan tunnu oikein tietävän miten uloslähtiessä pitäisi pukeutua.
Mikko ja Erin olivat luvanneet viedä meidät illalla jopa pizzanvihaajana tunnetun M. Timosen hyväksymään lättymestaan skruudaamaan ja treffattiinkin paikalliskaksikko illansuussa Villagessa. Keste-niminen pienen pieni pizzeria oli aivan tukossa, mutta hyvien paikalliskontaktien ansiosta italialaistarjoilija lupasi meille pöydän parinkymmenen minuutin kuluessa. Sisäänpääsy hoituikin tasan tarjoilijasällin lupaamissa rajoissa ja pizza oli kyllä ehdottoman ensiluokkaista; rapea, mutta kiinteä, rasvaa tihkumaton, mutta maukas ja ilmiselvästi tuoreista aineksista koottu lätty meni heittämällä kurkusta alas, eikä tullut edes huono omatunto. Sen verran hyvää oli. Koska Kesteen oli tosiaan pyrkimässä joku muukin syömään, pääteltiin illanistuminen pizzamestassa melko nopeasti ruokailun jälkeen ja siirryttiin jatkamaan edellisvisiitilläkin viihdyttäneeseen, belgialaisvaikutteiseen olutravintola Vol De Nuitiin, jonka punalyhtyjen loisteessa viihdyttiin vielä muutama tunti Stella Artoisia nauttien.
Maanantaina päätettiin puskea heti aamulla kohti Brooklynin Williamsburgia. Mesta oli edellisvisiitillä osoittautunut Pelle Miljoona sanoin ”siististi cooliksi” ja totta kai näin muutama vuosi myöhemmin haluttiin käydä kokemassa samaa meininkiä. Harmittavasti vaan oltiin omaan omituiseen tapaamme jätetty kaikenlainen taustatyö tekemättä, eikä siis oltu jaksettu tsiigata minkäänlaista karttaa, vaan luotettiin hataraan muistiimme oikeiden mestojen löytämisessä. Noh, niinhän siinä sitten kävi että muutama tunti meni pitkin Brooklyniä harhaillessa, eikä sitä oikeaa osaa Williamsburgista löytynyt mistään. Kaikkialla pyörivistä kippurasaparoisista juutalaisista päätellen oltiin melkein oikealla alueella, muttei aivan; tarkoituksena kun oli löytää kahviloita ja secondhand-kauppoja eikä Toora-kouluja.
Tästä epäonnistumisesta suivaantuneina painuttiin takaisin Manhattanille ja ajeltiin suoraan Central Parkin itäpuolelle dallailemaan. Väijyttiin Guggenheimin taidemuseon omituista arkkitehtuuria ja paistateltiin päivää The Metin edustan portailla. Koska mitään sen kummempaakaan tekemistä ei ollut, suunnattiin takaisin Villageen ja paikalliseen ykköshampurilaisravintolaan, Five Guysiin syömään lounasta. Kun tässä nyt kerran on näitä burger jointteja arvosteltu, niin tämä kyseinen pulju kyllä kiilaa heittämällä ihan sinne kärkikaksikkoon. Ihan Australian Grill’din rinnalle siis. Five Guysin mehukkaalle hampurilaiselle on häpeäksi se, että joitain Mäkkärin hikisiä rasvapullia kutsutaan myös hampurilaisiksi, ero tuotteiden välillä kun on kuin yöllä ja päivällä. Ironista on myös se, että Bleecker Streetillä sijainneen ruokalan paikalla oli ilmeisesti ennen ollut McDonaldsin ”perheravintola”. Vessan seinille liimaillut lehtiartikkelit fiilistelivätkin sillä kuinka ”Burgerfans celebrate as Five Guys kick Mickey D’s out of Village”. Oikeus oli siis ainakin täällä voittanut.
Illan tullen siirryttiin sitten Madison Square Gardeniin seuraamaan paikallisen Rangersin ja Boston Bruinsin välistä lätkämatsia. Viime kerralla Nykissä ollessamme käytiin kyllä kiertämässä MSG:tä parin tunnin turistikierroksen verran, mutta minkäänlaiseen urheilutapahtumaan ei päästy osallistumaan. Tällä kerralla päätettiin oikaista epäkohta ja väännettiin väkisin kiven takana olleet ylähyllyn Rangers-liput haltuumme. Flabat olivat yllättävän kalliit ja hintahaarukka oli mitä tahansa väliltä 69 ja 3000 taalaa. Lienee toki sanomattakin selvää, että meidän läsyt olivat tuolta alemmasta hintakategoriasta ja siten aivan areenan katon rajasta. Eikä muuten oltu mitenkään ainoat turistit jotka olivat paikalle eksyneet; kaikkialla meidän vieressä polotettiin ihan selkeää riikinruotsia ja satojen länsinaapurista saapuneiden kisaturistien suurin suosikki oli luonnollisesti Rangersin maalivahti, Henrik Lundquist. Mikäs siinä.
Matsin ennakkoasetelmat olivat selkeät; 85-vuotista olemassaoloaan tällä kaudella juhliva Rangers tarvitsi kipeästi pisteitä varmistaakseen paikkansa pudotuspeleissä kun taas Bruins hoiti jo pari viikkoa sitten pääsylippunsa runkosarjasta eteenpäin. Bostonista New Yorkiin olikin siis tullut vapautunut vierailija, kun taas kotijoukkueen otteista näkyi selkeästi ylimääräinen puristaminen. Ei siis ollutkaan mikään ihme, että valtavien alkuhehkutuksien jälkeen, kun matsi vihdoin pääsi alkamaan, Bruins siirtyi nopeasti 2-0 johtoon. Pelin alussa innokkaasti ”let’s go rangersia” huutanut yleisö kääntyi yllättävän nopeasti omiaan vastaan ja pettynyttä buuausta kuului kaikkialta. Erityisesti alakerran kalleimmilla paikoilla istuneet (luultavasti) yritysvieraat menettivät mielenkiintonsa hyvin nopeasti ja olikin lähes surkuhupaisaa huomata monen tonnin tuolien olevan tyhjillään jo ensimmäisen erän aikana, kun niiden omistajat suuntasivat hodarikiskoille hankkimaan lisää rasvaa vyötärönsä ympärille. Joku tässä nykypäivän ammattiurheilukulttuurissa ei vain edelleenkään ole kunnossa.
Joukkueiden tasoero oli selkeä; kun Boston hyökkäsi tasapainoisesti rintamassa (terveisiä vaan Facebook-kaverilleni, Johtava Sihvoselle), purki Rangers paniikissa kiekkoa omalta alueeltaan laitoja pitkin pois. Samoin kotijoukkueelle ei tuntunut olevan ollenkaan selvää milloin kärkikarvaajan on annettava Bostonin puolustajille painetta aggressiivisesti ja milloin keskityttävä rauhalliseen ohjauspeliin. Välillä Sean Averyn kaltaiset, luvalla sanoen ei-niin-viisaat pelaajat ajoivat itsensä yli-innokkuudellaan tylysti ulos pelistä ja Bruins pääsi hyökkäämään rauhassa ylivoimalla. Suurin ero joukkueiden välillä oli kuitenkin siinä nykyjääkiekon tärkeimmässä osa-alueessa; Rangersille tarjoutui heti ensimmäisessä erässä useitakin mahdollisuuksia heittää kiekko Bostonin byyriin miesylivoiman turvin, mutta erikoistilannepelaaminen oli jäätävän mielikuvituksetonta ja laukaisuvastuuta siirrettiin joka kerta niin kauan että joku Bostonin sälleistä sai sohittua kiekon pois alueeltaan. Säälittävää.
Toisen erän aluksi Boston meni jo 3-0 johtoon, eikä Henke Lundqvistia tosiaankaan käynyt kateeksi. Vähän kolmannen maalin jälkeen, kotijoukkueen Vinny Prospal kuitenkin yllätti kuin ihmeen kaupalla Bruins-maalissa siihen asti loistavasti pelanneen ex-Jokeri- ja ex-IFK-vahti Tim Thomasin ja sytytti joukkueensa pelaamaan. Myös Gardenin lehtereillä nuokkunut yleisö heräsi kannustamaan ja kun hetken päästä sama mies kavensi tilanteeksi jo 2-3, oli ilmassa yhtäkkiä suurta urheilujuhlan tuntua.
Kolmannessa erässä nykyjääkiekon suurimmat hienoudet olikin sitten jo unohdettu ja kentällä mentiin päästä päähän kunnollisessa hawaijikiekko-hengessä. Ensimmäisessä ja toisessa erässä säälittävän yksin valotaululla ”make noise” ja ”scream”-kehotuksineen jäänyt urkuri olikin yhtäkkiä Rangersin seitsemäs pelaaja kentällä ja meteli oli korvia huumaava. Asiaankuuluvan elokuvamainen loppukliimaksi koettiin kun kotiyleisön suurin suosikki ja koko ottelun pirteästi esiintynyt, Brandon Dubinsky tasoitti pelin vain kaksi minuuttia ennen loppua. Ja jotta huipentuma olisi ollut täydellinen, kotijoukkue survoi vielä itsensä johtoon ennen loppusummeria. Kun Michael Sauer sitten iski kiekon viimeisellä sekunnilla Bostonin tyhjään maaliin oli koko Garden valehtelematta revetä liitoksistaan; 5-3! Jopa alakatsomoiden pukumiehet juhlivat villisti sinapit rinnuksillaan kotijoukkueen voittoa; ”kun kollegat huomenna aamupalaverissa kuulee että MÄ olin kannustamassa Rangersin voittoon, niin eiköhän se pikkuhiljaa lopu se mun ja vaimon paritanssikurssista vittuilu”.
Matsi oli kokemuksena ihan loistava ja varsinkin loppu äärettömän kiimainen. Naureskeltiin Innin kanssa alkupuolen vaisua fiilistä ja amerikkalaistyyppistä ”koko ajan pitää olla jotain ohjelmaa”-meininkiä valotaululla; oli kunnia-Rangeria, synttärisankaria, erikoismainintaa, tietokilpailua ja vaikka mitä muuta muuta ja kieltämättä tuntui hyvinkin kornilta kun yleisö innostui paljon enemmän jostain halpojen mainos- t-paitojen paiskomisesta katsomoon, kuin Rangersin yrityksistä kaventaa ottelu. Pelin loppu oli kuitenkin niin tiukkaa urheiluviihdettä, että alkupuolen vaisu tunnelma ja yllättävän nopeasti kääntyneet takit olivat muisto vain. Hieno ilta, kaiken kaikkiaan.
Tiistaina puskettiin edellisestä päivästä viisastuneina ihan kartan kanssa Brooklynin puolelle pyörimään. Willamsburg löytyi helposti ja todettiin olleemme maanantaina lähes oikeilla hoodeilla. Niinhän se tietysti aina on. Mesta oli edelleen täynnä niitä peräänkuuluttamiamme kahviloita ja secondhand-kauppoja, mutta sää ei tänään enää hymyillytkään aiempien päivien tapaan; räntää satoi koko taivaan täydeltä, eikä ympäriinsä palloilu todellakaan ollut mitään miellyttävää hommaa. Perkele. Juotiin kahvia ja hengailtiin niin kauan kuin jaksettiin, mutta melko nopeasti iltapäivän aluksi luovutettiin ja painuttiin takaisin Sun Hotelliin sadetta pitämään. Vähän tylsää tietysti, mutta jos kerran Thor oli näin päättänyt, niin ei kai meillä siihen mitään sanomista pitäisi olla.
Illalla mentiin vielä viimeisen yhteisen NY-illan kunniaksi Mikon ja Erinin kanssa safkaamaan. Tällä kertaa paikallisoppaat suosittelivat meille laittoman halpaa, Chinatownissa sijainnutta dumpling-mestaa, Vanessa’s Dumplingsia ja luonnollisesti valinta osui taas kerran oikeaan. Miljöö ei ollut mikään erityisen miellyttävä, mutta loistokas ruoka ja ”vähän kaiken” tilaamista puoltaneet hinnat saivat kaikkien vatsat turpoamaan lähes pelottavalla tavalla. Syömättä jääneet nyytit pakattiin laatikkoon kotiinviemisiksi ja vyöryttiin lähistöllä sijainneeseen Brinkley’s-baariin istumaan iltaa. Mesta oli juuri sellainen kuin new yorkilaisen baarin kuuluukin olla; puuta, tyylikästä musaa, sopivasti omituisia yksityiskohtia sisutuksessa, lokaalioluita. Kerrassaan loistava paikka siis. Mukaan seurueeseen liittyivät vielä Mikon ja Erinin frendit/asiakkaat/kollegat Randy ja Nicole, joista toinen oli ohjannut juuri uuden Foo Fighters-videon ja toinen nyt vain oli jotenkin muuten mukana näissä filmialan hommissa. Mitä minä niistä ymmärrän. Rattoisa ilta hyvässä seurassa venyi yllättävästi puolen yön yli, mutta tärkeintä että hauskaa oli. Uskoisin kuitenkin, että kun paikallisoppailla oli seuraavana aamuna herätys puoli viideltä, ei Dumbossa ehkä enää ollut niin hirveän hauskaa.
Tänään, tämän reissun viimeisenä päivänä Nykissä ei ohjelmassa check-outin lisäksi enää ollutkaan mitään muuta kuin eduskuntavaaleissa äänestäminen. Oltiin jo hyvissä ajoin tehty taustatyötä asian suhteen ja suunnattiin siis heti aamiaisen jälkeen reippaasti YK-rakennukseen täyttämään kansallisvelvollisuuttamme. Ko. kompleksi on aivan valtava ja hetki menikin ennen kuin löydettiin oikeasta ovesta sisään. Hienoinen pettymys koettiin kun rakennukseen saattoi kävellä nopeaa henkilöllisyystodistuksen vilauttamista lukuun ottamatta ihan rauhassa kuka vaan; ei metallinpaljastimia, ei korvanappimiehiä, ei mitään agenttielokuvista tuttua. Buu. Itse äänestystapahtumakin oli hyvin koruton; itse konsuli jakoi kärttyisästi äänestyslaput ja silminnähden kauhusta kankeana ollut harkkarikundi hoiti muun virallisen osuuden kädet täristen. Koko homma oli ohi noin kahdessa minuutissa.
Mitään muuta ohjelmaa ei sitten enää tälle päivälle ollutkaan tarjolla, eli hortoiltiin taas pitkin kaupunkia päämäärättömästi ja käytiin lounastamassa burgeriskaban mahdollisessa voittajaravintolassa, New York Burger Companyssa. Mesta oli aivan yhtä hyvä kuin Five Guys, mutta lisäbonuksena hampurilaispihvin saattoi tilata mediumina ja ranskalaisille oli olemassa kymmenen erilaista, vapaasti haettavaa dippiä. Loistavaa.
Illalla napattiin rinkat hotellista ja suunnistettiin tänne JFK:lle odottelemaan lentoa Lontooseen. Kone on muuten 4 tuntia myöhässä, eli kyseessä on tällä kertaa todellinen red-eye; tällä hetkellä arvioitu lähtöaika on klo 02.30. Mietittiin tuossa, että kyllä New York taitaa sittenkin olla edelleen se maailman siistein kaupunki ja pari viikkoa kului taas aika mainiosti Hudson-joen rannalla. Nyt on kuitenkin aika palata takaisin Vanhalle Mantereelle reissun viimeistä osuutta varten. Vähän kyllä on kieltämättä outo fiilis ja vuorotellen kotia kohti palaaminen ahdistaa aivan käsittämättömästi ja vuorotellen siitä on oikeastaan ihan iloinen ja helpottunut. Omituista sekin.
-Tomppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti