20.4.2011 Czech Airlinesin lennolla Prahasta Helsinkiin

Tramps like us… eli loppusanat, olkaa hyvä

Kuten Inni viimeksi kirjoittelikin, reissun viimeinen etappi ennen kotiinpaluuta löytyi Karlsruhen kaupungista, eteläisestä Saksasta. Broidin perheen seurassa totuteltiinkin parin viikon ajan jonkinlaiseen arkielämään ja aika kului lähinnä noiden perheen pikkuhuligaanien kanssa riehuessa ja safkaa tehdessä. Luvattiin nimittäin aikoinaan maksaa majoituksesta laittamalla ruokaa ja leikkimällä Maliekin ja Niilon kanssa. Pikkuskloddit olivat muuten tietysti kasvaneet valtavasti kuluneen vuoden aikana, eikä perässä pysyminen olekaan ollut ihan niin helppoa kuin etukäteen ajateltiin; kolmivuotiaan ja puolitoistavuotiaan kanssa on huomattavasti rankempaa leikkiä kuin vastasyntyneen ja vähän yli yksivuotiaan. Jos tapellaan 2 vs. 2, me voitetaan Innin kanssa vielä toistaiseksi, mutta vastus alkaa jo olla melko kova. Väkivalta kuitenkin onneksi jätettiin vähän vähemmälle ja keskityttiin lähinnä enemmän aivoja vaativiin leikkeihin; nykyään ollaankin sitten varsinaisia mestareita junaradan rakentamisessa ja parkkitaloleikin monimutkaisissa säännöissä, sekä tietysti futiksessa. Like father, like sons. Myös reitit kaikkiin lähialueen leikkipuistoihin ovat nykyään hallussa vaikka silmät kiinni.

Etelä-Saksassa kevät oli jo pitkällä ja aurinko paistoi oikeastaan joka päivä hinaten lämpötilan reippaasti yli parinkympin. Tästä syystä kokkikaksikon loihtimat safkat nautittiin piknik-tyyppisesti luonnonhelmassa vähintään joka toinen päivä. Ei yhtään hullumpaa meininkiä tällaisen kylmästä Ameriikasta viimeksi tulleen aupair-pariskunnan kannalta siis.

Koska tämä viimeinen etappi kuitenkin oli jo vähän niin kuin puoliksi kotona, en nyt tässä viitsi sen enempää eritellä mitä yksittäisinä päivinä on tapahtunut. Sanotaan vain, että menoa ja meininkiä riitti. Ja luonnollisesti, kiitos talouden isännille ja emännälle seurasta ja tutusta alakerran makuuhuoneesta.

Tämä on nyt sitten viimeinen kirjoitukseni tämän blogin tiimoilta. Ja mikäli Inni ei minkäänlaista omaa epilogiaan jaksa rustata, jää Operaatio Phileas Fogg-blogi tasan 96:en entryn mittaiseksi. Alussa ennustelemamme sadan kirjoitelman haamuraja ei siis sittenkään aivan rikkoutunut, mutta mitäs pienistä. Kyllä tätä tekstiä on ihan tarpeeksi tullut suollettua.

Matkaa tehtiin viime vuoden toukokuun alusta, eli aivan täyttä kalenterivuotta ei reissu kestänyt. Toki, hirveän paljoa ei jäänyt puuttumaankaan ja kuten alunperin puhuttiinkin, tärkeintä on, ettei yhtään vappua missata.

Fiilikset ovat kyllä kieltämättä hyvin omituiset; tavallaan on aivan mahtavaa palata takaisin Suomeen, nähdä frendejä ja perheenjäseniä, pitää hallussaan jotain muutakin tavaraa kuin ne mitkä reppuun mahtuvat ja palata turvallisiin rutiineihin ja perinteisiin. Toisaalta taas vuoden kestäneestä täydellisestä vapaudesta ja jatkuvasta seikkailusta luopuminen tuntuu raskaalta ja ahdistavalta. On jotenkin aika tyhjä olo.

Minkäänlaista koti-ikävää en tietysti tällä, kuten en millään aikaisemmallakaan pidemmällä matkalla ole kokenut, eli siten reissailu olisi voinut jatkua vielä vaikka kuinka pitkään. Välillä on kuitenkin ihan hyvä ladata akkuja tutuissa ympyröissä, niin kaikki uusi tuntuu sitten taas seuraavalla kerralla siistimmältä. Tiedoksi siis niille, jotka ajattelivat retkikuntamme vaeltaneen yhdestä viidakosta toiseen autiomaahan ja kolmannesta rottien valtaamasta majatalosta neljänteen haisevaan sadan hengen dormitorioon amerikkalainen kestohymy koko ajan naamalla, että ei se nyt ihan aina niin mennyt. Aivan jokaisena aamuna ei vaan mitenkään kyennyt silmät kiiluvina hyökkäämään kohti uusia kokemuksia, vaan välillä olisi ihan mielellään voinut maata kotisohvalla telkkaria katsellen. Vuosi on kuitenkin suhteellisen pitkä aika. Suurimmaksi osaksi oli toki kuitenkin helvetin mielenkiintoista, hauskaa ja opettavaista, enkä vanha kliseen mukaan vaihtaisi päivääkään. Tai no, ehkä sen kun luulin kuumehoureissani kuolevani Phnom Phengissä tai sen tappavan tylsyyden kun odoteltiin tihkusateessa Taranaki-vuoren kupeella sumun hälventymistä, jotta päästäisiin ko. nyppylää valloittamaan. Tai ainakaan mieli ei tee takaisin siihen hetkeen kun kuolettavassa kankkusessa, miljoonan asteen helteessä ja mahtavien kahden tunnin yöunien jälkeen jonoteltiin Laosin rajalla hillittömien ihmismassojen seassa kymmenennen viisumikopin oven aukeamista, jotta päästäisiin edes joskus rajasta yli. Tarkemmin ajatellen, nyt kun nuokin jutut ovat takana, on hienoa että ne on koettu, eli pysyn alkuperäisessä ”en vaihtaisi päivääkään” lausekkeessani.

Jokatapauksessa, nyt tuntuu siltä että vuoden 2010 toukokuun alku oli joskus edellisessä elämässä. Muistan kuitenkin erittäin hyvin sen ensimmäisen taksimatkan Manilan lentokentältä Malaten kaupunginosan hostellinloukkoon. Jopa vähän pelokkaina väijyttiin ympäröivään pimeyteen, tuijoteltiin likaisia ihmisiä, sortumavaaraisia hökkelikyliä ja mietittiin, että näinköhän tästä tulee yhtään mitään. Kokonainen vuosi tätä meininkiä! Noh, tulihan siitä ja aivan kuin aina ennenkin, reppu selässä elämiseen tottui nopeasti ja hyvin pian sitä käänsi selkänsä materialle ja stabiliteetille ja keskittyi näkemään, kokemaan ja olemaan murehtimatta turhia.

Kuten Phileas Foggia, myös meitä on vienyt ”juna, laiva, elefanttikin”, samoin kuin miljoona muunlaista motorisoitua ja motorisoimatonta kulkupeliä. Niissä paikoissa mihin liikennevälineet tai apostolinkyyti ovat meidät vieneet, on vaellettu, snorklattu, otettu aurinkoa, katseltu, surffattu, otettu selvää, juhlittu, taisteltu, raahauduttu, naurettu, odotettu, tingitty, innostuttu, masennuttu ja välillä oltu tekemättä yhtään mitään. Eikä kaikkia juttuja tietysti mitenkään voi muistaa, saati sitten tässä listata. On nähty junaonnettomuus ja ajettu autokolari. On hätistelty ympäriltämme huijareita ja varkaita ja välillä päästy rentoutumaan tuttujen nurkkiin, ihan oikeilla lukoilla lukittujen ovien taakse. On tavattu tuhansia muita samanhenkisiä kaikkialta maailmasta. Ollaan toki kysyttäessä myös yritetty kertoa pimeimmän Kambodzan peräkylissä mahdollisimman totuudenmukaisesti ja jääkarhutarinoita säästelemättä minkälaisesta maasta me ollaan tulossa ja toisaalta taas, välillä ympärillä on ollut lähinnä vain skandinaaveja tai saksalaisia, eikä Suomikaan ole enää ollut yhtään niin eksoottinen paikka. Fyrkkaa on tietysti palanut enemmän kuin uskallan ajatella, mutta se kaikki on sijoitettu uusiin kokemuksiin ja itsensä kehittämiseen, joita varten sitä alun perin säästettiinkin, eli ei kyllä harmita yhtään. Ehkä allekirjoittanutkin tulevaisuudessa on taas vähän tasapainoisempi ihminen. Ehkä.

Tällä matkalla oli heti alunalkujaan kaksi perussääntöä, joista ollaan mielestäni erittäin hyvin onnistuttu pitämään kiinni; 1. kaikkialle ei ehdi yhdellä reissulla käymään ja 2. matkustaminen ei ole kilpailu. Nyt ei ainakaan tunnu siltä, että oltaisiin turhaa kiirehditty eteenpäin missään vaiheessa, vaan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta pyrittiin aina selvittämään mikä paikallisia ihmisiä potkii eteenpäin, minkälaisia he ovat ja millainen paikka kyseessä on. Siis kiiltävän, perusturisteille rakennetun pinnan alla. Hyvin ylpeä olen siitä, että missään vaiheessa ei vahingossakaan sorruttu minkäänlaiseen maiden tai paikkojen silmittömään ”keräilyyn”. Sitäkin jengiä nimittäin nähtiin pilvin pimein, jotka puskivat eteenpäin suu vaahdossa tarkoituksenaan vain kerätä vyölleen mahdollisimman monta maata/kaupunkia ”kun tässä nyt kerran maailmanympärysmatkalla ollaan”. Meitä olisivat kiinnostaneet nyt nähtyjen mestojen lisäksi ainakin se alkuvuoden huonon asunnonvälityksen takia väliin jäänyt Intia-Nepal-yhdistelmä ja seuraavan reissun kohteeksi jo päätetty Etelä-Amerikka. Kanadaan ei taaskaan päästy, eikä Afrikkaa kohti edes katsottu. Myös se jo vuosia suunniteltu trans-Siperia-Kiina-reissu kutkuttelee edelleen jossain tulevaisuuden kätköissä. Seuraavalla kerralla sitten.

Tällä blogilla on muuten ollut parhaina päivinä yli 250 eri lukijaa, eli ihan kiitettävästi porukka on jaksanut näitä seikkailuja seurata. Kiitos kaikille mielenkiinnosta ja palautteesta. Kiitos myös kaikille joiden paikallistuntemus, vinkit, seura, kysymykset, ehdotukset tai asiaankuulumattomat huomautukset ovat auttaneet meitä eteenpäin.

Seuraavaksi meitä odottelee kuitenkin takaisin arkeen sopeutuminen. Duunin ja kämpän etsintä nyt ihan ensimmäisinä tulevat mieleen, eiköhän muut jutut sitten luonnistu siinä sivussa. Lähitulevaisuuden ”suuria” juttuja ovat luonnollisesti perinteinen vappu, Suomen kesä, kalastuskauden avaaminen, festarit (Provinssista, Ruisrockista ja Flowsta nyt ainakin on ollut puhetta, ehkä Roskildestakin), kotimaisen futiskauden alku (sekä Veikkausliiga, että 6. divari JAUJAU!) ja seuraava ”reissukin” on jo tiedossa; kesäkuun alun Ruotsi-Suomi-maaottelu Tukholmassa on ollut merkittynä kalenteriin jo yli vuoden verran. Ei kuulosta oikeastaan yhtään hassummalta.

Näillä mennään.


-Tomppa